28.12.2016

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin



Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ajan pyörä on taas pyörähtänyt uudelleen samaan kohtaan. Silloin viime vuosituhannella olin kuudentoista ja kaikki oli uutta ja outoa. Nyt tapahtumien alkaessa olin kolmenkymmenenkuuden ja maailma tuntui muuttuneen sen verran menneinä vuosikymmeninä, että kaikki tuntui taas hivenen oudolta.

Nyt kun esikoinen on ollut maailmalla jo monta vuotta ja olisi aikaa itselle sekä tilaisuus tehdä kaikkia niitä asioita, jotka lapsiperheissä usein siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Niin tässä vaiheessa aloitamme kaiken alusta. Hylkäämme aikuisarjen ja olemme valmiina sukeltamaan takaisin lapsiperheiden maailmaan.

Aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla, niin myös tällä kerralla oli sattumalla osuutta asiaan. Sain kuulla, että mahdollisuuteni saada lapsia eivät olisi niin suuret kuin ne voisivat olla. Lääkärit puhuivat vakavissaan myös kohdunpoistosta yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona olotilani paranemiseen.

Meidän oli aika käydä se suuri keskustelu; halusimmeko lapsia? Olisihan tuo ollut pian edessä, jos olisimme halunneet lapsia, sillä jokainen vuosi tekee meistä aina vain ikääntyneempiä ja parhaat lapsentekovuodet ovat jo kaukana takana. Me päätimme antaa lapselle tilaisuuden.

Hakeuduimme lääkärien neuvosta Naistenklinikalle. Mitenkään yllätyksenä ei tullut, että mies todettiin täysin kunnossa olevaksi ja ongelma olin minä. Aukiolotutkimus ja kaksi kuukautta nappeja, joilla oli vain kroppaa sekoittava vaikutus ja olimme valmiita käymään uuden keskustelun aiheesta.



Rehellisesti sanottuna en halunnut, jaksanut ja kyennyt ajattelemaan niitä ihan oikeita lapsettomuushoitoja. En tiennyt olisiko minusta siihen, mahdollisiin jatkuviin pettymyksiin, turhaan heränneeseen toivoon ja sen lakastumiseen.

Keskustelu pelotti minua. Hankkiako lapsi vai ei, siinä on painavia syitä myös siihen, että miettii jatkaako eri teitä. En halunnut päätöksen kumppanini lapsista tai lapsettomuudesta olevan vain minun päätökseni. Helppohan se yhden lapsen äitinä on todeta, ettei nyt välttämättä halua lisää lapsia. Tilanne on aivan toinen sillä toisella, jolla ei ole vielä yhtään lasta.

Päätimme antaa asian olla. Toki puhuimme, että palaisimme asiaan joskus yhdeksän kuukauden kuluttua ja miettisimme asiaa uudelleen. Tämä vain siksi, että molemmat saisivat rauhassa miettiä asiaa. Tietenkin aina oli olemassa riski, ettei tuolloin olisi enää kohtua, jolla kantaa lapsi.



Teimme näiden keskustelujen jälkeen erinäisiä muita, suuria, elämäämme liittyviä päätöksiä. Kaikki päätökset lähtivät siitä ajatuksesta että me olisimme kaksin. Ja sitten teimme pienempiä, mutta merkityksellisiä päätöksiä, päätimme esimerkiksi alkaa säännöllisesti viettämään aikaamme muiden lasten kanssa ja jakaa heidän kanssaan elämämme mukavia hetkiä.

Me olimme siis uuden kynnyksellä, meillä oli kokonaiskuva tulevaisuudestamme ja kaikki suunnitelmat sitä varten. Päätimme laskea elintasoamme, alkaa matkailla enemmän, panostaa yhdessäoloon ja hauskoihin asioihin. Vietimme liikkuvaista elämää. Matkasimme pääsiäisenä Italiaan, seuraavana vuonna olisi vuorossa Marokko ja sen jälkeen...




Rehellisesti sanottuna en tiedä olisimmeko koskaan lähteneet lapsettomuushoitoihin. Vakavasti vaikutti siltä, ettei lapsettomuus olisi ollut meille syy erota. Keksimme paljon mielekästä tekemistä ja suunnitelmamme olivat ylitse pursuavat. Olimme onnellisia. Elämä oli antanut meille paljon.

Ja sitten kaikki muuttui. Ei tullut sitä valtaisaa tietoisuutta asiasta, kuten ensimmäisellä kerralla. Tällä kertaa tein kotona testin. Kaksi punaista viivaa sen kertoi minulle. Minä puolestani kerroin sen miehelle Pasilassa, parkkeeratussa autossa, samalla kun söin sormin kebabia. Se ei ollut kummoinenkaan kertominen, itseasiassa kerroin asian äärimmäisen kehnosti. Tyttärelleni osasin ilmaista itseni hitusen järjellisemmin.

Siitä se sitten lähti, odotus. Pääsimme varhaisultraan Naistenklinikalle ja saimme vahvistuksen sille, että kohdussani asui joku. Ja sitten vähitellen aloimme kertomaan muillekin. Ihmisten reaktiot olivat mielenkiintoisia. Yksi oli vakuuttunut, että olimme hankkimassa koiran, vaikka miten koetimme selventää että kyseessä oli ihan ihmisvauva. Toinen kysyi halusimmeko tämän lapsen oikeasti, kolmannelle piti useamman ihmisen vääntää rautalangasta että Satu saa vauvan. Ja ne kertomiset, ne olivat lähes kaikki onnettomia. Tytön kummisedälle ilmoitin olevani taas raskaana, pienen tauon jälkeen lisäsin, että taas ja taas, olihan siitä edellisestä jo sen kaksikymmentä vuotta, mutta kuitenkin.



Kun läheisille oli kerrottu olisi ollut aika ilmoittaa asiasta suureen ääneen muillekin. Mutta, sitten tuli se mutta. Oli olemassa mahdollisuus, ettei tämä lapsi pysyisi mukana niin pitkälle, että se voisi syntyä. Tämä lapsi saattaisi haipua hitaasti ja huomaamatta pois.

Päätimme olla hiljaa. Piilottaa onnen vakan alle. Ajattelimme, että joitakin asioita olisi helpompi surra vain läheisten kanssa.

Kuukaudet kuluivat ja lapsi pysyi matkassa mukana. Pian, jos onnea on, saamme hänet rikastuttamaan elämäämme ja antamaan touhuillemme uuden suunnan.

25.12.2016

Vuosi 2016

Vuosi lähenee loppuaan ja viimeisiä hetkiä elettäessä on hyvä kääntää katse menneisyyteen ja tarkastella, mitä kaikkea on tullut koettua.

Tänä vuonna blogissa on ollut monenlaisia tekstejä ja ajattelin ensimmäisenä nostaa joka kuukaudelta yhden tekstin uudelleen esille. Lisäksi kerron, miksi aloitin blogiartikkelisarjan omenoista, sekä mitkä ovat olleet luetuimmat tänä vuonna kirjoitetut jutut.


Tammikuussa esittelin Mökin ryytimaa kirjoituksessa Saimaan mökkimme pienen ruukkupuutarhan. Ruukkupuutarha muuttaa joka kesä hivenen muotoaan, mutta se kuuluu kesään ja mökille niin tiukasti, ettemme osaa kuvitella kesää ilman sitä.

Helmikuussa julkaisin kirjoitelmani aiheesta Sininen. En ole aikoihin kirjoittanut tuon kaltaista tekstiä ja koska se sai inspiraationsa luontokokemuksistani, halusin jakaa sen kanssanne.

Maaliskuussa kirjoitin harvinaisen postauksen äitiydestä otsikolla Sulla on oikeus sun omiin tunteisiin. Vaikka olen ollut äiti yli kaksikymmentävuotta, on minulla silti yhä paljon opittavaa. Onnekseni sain tälle matkalle viisaan ja kärsivällisen opettajan tyttärestäni.


Huhtikuussa vierailimme vanhoilla perhetutuilla ja opimme miten pökkelökääpää voi käyttää neulatyynynä. Joskus vanhat niksit yllättävät yksinkertaisuudellaan ja luonto monipuolisuudellaan.

Toukokuussa havaitsimme onnellisina, että syksyllä istutetut kukat kohosivat mullasta tarjoten pölyttäjille ruokaa ja meille silmäniloa. Päätimme istuttaa syksyllä paljon kukkia lisää, mutta tuo aie toteutui hyvin pienessä mittakaavassa.

Kesäkuussa pääsin piipahtamaan Suomen Turussa ja ihailin Honkapirttiä ja haaveilin lisärakennuksista tupamme pihapiiriin.


Heinäkuussa oli blogissa kesäloma ja vain yksi kirjoitus, valokuvavoittoinen kesäsade. Täytyy sanoa, että kesäsadetta saatiin rutkasti ja vaikka sitä rakastankin niin viljelyksemme olisivat arvostaneet aurinkoisempia kelejä.

Elokuussa löysin itseni aprikoimassa kasvikuivurin hankintaa, mutta se jäi vielä ajatustasolle.


Syyskuussa arki oli jo alkanut ja muistelimme edellissyksyistä marjapensaiden siirtoa. Siirto onnistui hyvin ja koska emme tehneet pensaiden alasleikkausta, emmekä poistaneet niistä kaikkia kukkia, saimme pensaista pienen sadon.

Lokakuussa oli aikaa kirjoittaa kesän tapahtumista ja kerroin miten käytimme pellavarivettä ja -nauhaa tupamme tiivistämiseen. Meidän ei tarvitse tavoitella mahdollisimman lämmintä pirttiä, sillä tupamme on tarkoitus olla vain vapaa-ajan käytössä ja haluamme sen säilyttävän vanhan, ihanan, ulkomuotonsa.


Marraskuussa oli vuorossa blogissa harvinainen sisustusaiheinen kirjoitus ja kohteena oli kaupunkiasuntomme keittiö. Tämän postauksen kanssa mietin, julkaistako vai ei, mutta päätin julkaista sen kertoakseni kuinka tehoneliöitä on osattu suunnitella. Totuuden nimissä muutama lisäneliö ei tekisi pahaa tuolle keittokomerolle.

Joulukuussa blogissa oli hiljaisempaa ja silloin kerroimme mökin takan kunnostamisesta.


Tänä vuonna blogissa oli kaksi erilaista sarjaa, toinen sisälsi kuvia, joissa oli lauseita. Samoja kuvia näkyy tämän tekstin kuvituksena. Itselleni voimauttaviksi ajatuksiksi tekemäni kuvat löytyvät blogista tunnisteella Lauseet. Toinen sarja käsitteli omenapuusuunnitelmia.

Tänä vuonna otimme askeleen eteenpäin omenapuusuunnitelmissa. Olen haaveillut suuresta omenatarhasta Kajn koettaessa puhua minulle järkeä. Hän väittää, että mikäli suunnitelmani toteutuu hukumme omenoihin viidentoista vuoden kuluttua. Olen koettanut lohduttaa häntä, että jos liiallinen omenasato on ainoa ongelmamme silloin, saamme kutsua itseämme onnekkaiksi.

Olemme saaneet läheisiltämme erilaisia omenoita maisteltavaksi ja koettaneet bongata kaupoista kotimaisia omenoita makutestiimme. Suosittelen lämpimästi tätä lähestymistapaa omenapuiden hankintaan sillä tämä on äärimmäisen hauskaa. Kuka sanoo, että vain viinejä kuuluu maistella ja analysoida? Samaan tapaan voi makustella mitä vain ja etsiä omia henkilökohtaisia suosikkejaan.

Omenapuusuunnitelmat pääset lukemaan klikkaamalla tästä -> 1, 2, 3, 4,

Aloitimme vastaavaan maistelu- ja kirjoitussarjaa päärynäpuista, mutta päärynät paljastuivat hankalammiksi löytää maisteluun. Niinpä sarjasta julkaistiin ensimmäinen osa ja seuraava on luvassa kun seuraava sato kypsyy.


Tilastojen mukaan luetuimmat tänä vuonna kirjoitettujen tekstien top 5 on:


Videot

Vuosi oli ensimmäinen kirjoitussarjojen vuosi, mutta lisäksi vuosi 2016 oli ensimmäinen, kun kokeilin tehdä blogiin videoita. Ensi-iltansa kokivat lyhyt pätkä, jossa muistutetaan keväisestä Varroa-punkin torjunnasta mehiläispesillä sekä informatiivisempi pätkä pelkkahirrenveistosta.


Ja nyt kuulisin mielelläni teidän mielipiteitänne: mistä piditte, mikä ei niin iskenyt? Ruusut ja risut ovat tervetulleita, samoin kehitysehdotukset ja juttuideat.

Ihania piteneviä päiviä! Toivottavasti juhlapyhänne ovat sujuneet hyvin.

6.12.2016

Takan korjaus tulilaatoilla ja -laastilla


 Mökillä on vuonnna -65 muurattu takka. Vain takan takaosa ja pohja olivat tulitiiltä ja molemmat sivut olivat tavallista tiiltä. Tavallinen tiili kestää aikansa tulisijassa ja alkaa sen jälkeen hapertua. Päätimme paikata hapertuman tulilaatoilla ja tulilaastilla.

Ensin piikkasimme irtonaisen kiviaineksen pois kaivamalla käsin ja puhdistimme tiilet harjalla.


Lyhensimmä tulilaatat kulmahiomakoneeseen liitetyllä timanttilaikalla. Lyhentämisestä syntyy paljon pölyä, joten se kannattaa tehdä ulkona ja käyttää hengityssuojainta. Toinen vaihtoehto olisi ollut käyttää muurarin vasaraa lyhentämiseen.


Tulilaatat lyhennettiin oikean kokoisiksi jotta ne istuisivat paikkaansa hyvin. Pilkoimme ja koekokosimme seinämän ennen varsinaista muurausta.



Tulilaatat on hyvä levittää takan viereen siinä järjestyksessä, kuin niitä aikoo käyttää.


Muurattava pohja eli tässä tapauksessa takanseinä, kannattaa kostuttaa samoin kuin tulitiilen pohja. Tämä edesauttaa laastin tarttumista ja sen tasaista kuivumista. Näin kuiva tiili ja seinä ei ime heti laastista kaikkea kosteutta.


Muurasimme seinän kerrallaan, jonka jälkeen siirryimme muuraamaan toista seinää.

Muurauksen annettiin kuivua rauhassa useamman päivän, jonka jälkeen takassa pidettiin äärimmäisen pieniä tulia joka päivä.


Tulitiilet olivat keltaisia, takka punainen, mutta yllättävän äkkiä tuo keltainen sai kevyen noen niskaansa ja sulautui paremmin paikalleen. Takan korjaamisesta on nyt yli vuosi ja takka on toiminut moitteettomasti.


Niin kuin kaikki remonttitarvikkeet, myös nämä raahattiin mökille veneellä. Kesäkuu 2015 oli säiltään vaihteleva ja lyhyt tauko soutamisessa ja puhelu isälle viivytti matkaa sen verran, että tuuli työnsi pilvet satamaan veneen päälle. Onneksi matkassa oli mukana sadetta pitävä takki, niin että laastin sai suojattua ja soudettua rauhassa perille.

Tästäkin projektista oli kesäkuussa 2015 kuvia Instagramissamme, joka päivittyy nopeampaan tahtii kuin blogi. Tervetuloa seuraamaan :)