31.3.2015

Lapsenlapsenlapsi


Törmäsin isoäitiini ostarilla ja kävelin hänen kanssaan yhtämatkaa.
Siinä tuli hänen tuttujaan vastaan ja sain taas selventää kuka olen. Se, että isoäitini ikäisellä on lapsenlapsenlapsia ei ole tavatonta, mutta tuon lapsenlapsenlapsen ikä on.
Moni tuntuu oikaisseen ja ajatelleen minun olevan se ulkomailla opiskeleva ja Miinan vain vahingossa liian usein toistettu lapsi listassa.

Puhuessa sekoitamme ihmisiä. Olemme kutsuneet lapseni isoisovanhempia lempinimellä tai isovanhempaa tarkoittavilla sanoilla. Isääni eli lapseni isoisää olemme taas kutsuneet papaksi. Äitini eli lapseni isoäiti omaa omintakeisen lempinimen. Äitipuoleni on mamma. Puheessamme saattavat vilistää jo kauan ennen lapseni syntymää edesmenneet isoisovanhempani. Ei ihme, ettei ulkopuoliset pysy kärryillä kuka on kenenkin mummo tai isomummo.

Isoäitini seurassa tapasin siis useita hänen ystäviään ja kuuntelin korvat onnesta soikeina miten he bamlasivat, kuten vain Kallion friidut osaavat. He muistelivat miten Lauttasaaressa, maalla, vietettiin kesiä. Miten ihanaa ystävättärestä oli saada lapset Mannerheimintieltä kauas maalle, veden äärelle Lauttasaareen. He muistivat miten Helsinki päättyi Tullinpuomiin ja miten Kulosaareen, Helsingin kaukaiseen kolkkaan kulki raitiovaunu puista siltaa pitkin pelottavasti kolisten.

Ja miten tämän sanoisi, ehkä isoäiti ei aina maksanut rahastajalle, vaan pujahti muiden Kallion nulikoiden matkassa hetken aikaa pummilla avoratikassa ja ainakin hän pomppasi pois pysäkkien välillä, vaikka rahastaja huusi perään. Ja miten vain yhden tytön he ikäisistään tiesivät saaneen jatkaa kalliita opintoja, ne harvat jotka saivat jatkaa opintojaan olivat yleensä varakkaiden perheiden poikia.

Kuuntelen aina joskus Birgit Kronströmin versiota katupoikien laulusta ja ajattelen isoäitini nuoruuden aikaista Sörkkaa.




Stadinslangi oli isoäidin ja Aino-ystävänsä mukaan Kalliossa sekoitus suomea, ruotsia ja venäjää sekä kaikkia niitä kieliä, mitä satamassa kuuli ja sitten on Tölikän slangi, joka on ruotsivoittoisempaa. Ruotsinkielisillä oli oma vahva slanginsa joka poikkesi hyvin paljon koulussa puhutusta ruotsista.



Äitini isä osasi slangia, mutta kotiseutunsa murre ja sanojen poljento paistoi läpi ja paljasti hänet muualla varttuneeksi. Äidinisän slangi oli työläisten ja nuorten miesten kieltä, joka vain satunnaisesti pilkisti esiin kirjakielen takaa ilahduttaen meitä värikkyydellään ja hankalilla sanoillaan.

Oma suomeni on sekalainen kokoelma kirjasuomea ja kotipaikkani lukuisia murteita. Joskus ajattelen, että olisi kivaa puhua jonkin pitäjän murretta eikä tämmöistä sekakieltä.

21.3.2015

There were roses

Joinain päivinä ajan kulumisen huomaa tavallista paremmin. Tänään se tuntuu valuvan läpi sormien.

Torstaina ja perjantaina oli vuosittainen Sustainability Conference. Viimeinen konferenssini AC:ssa. Viimeinen Diploma Period. Tämän jälkeen AC-taipaleesta jäljellä on pari hassua viikkoa oppitunteja, tulevaisuuteni kannalta huipputärkeät loppukokeet sekä elämäni tähän asti haastavimmat jäähyväiset. Sen ajatteleminen saa sydämen hakkaamaan nopeammin ja paniikin nostamaan päätään jossain rintalastan alla.
Grillausta tyhjällä pellolla
Viimeksi tänään kritisoin ankaralla kädellä AC:ta. Me ollaan liian byrokraattisia ollaksemme tehokkaita, hallinto ei kuuntele meitä tarpeeksi, pyykinpesusta täytyy maksaa, oppilaat nuokkuvat vieraspuhujien pitämillä luennoilla, aamupalalla puuro on loppu, IB on anaalista, me ollaan loppujen lopuksi hurjan homogeeninen yhteisö väittääksemme edustavamme kaikkea sitä UWC-mainosjulisteista tuttua monipuolisuutta. Voisin jatkaa tätä listaa vielä aika kauan. En malta odottaa seuraavaa askelta, täältä pois pääsemistä.

Ja silti, heti tuon kirjoitettuani tahdon ottaa valitukseni takaisin, syödä sanani. Sillä siinä missä Atlantic College ei ollut se utopinen maailmaparantaja-Tylypahka, jossa joka päivä ratkaistaan joku maailman konflikti ja pelastetaan joku laji sukupuutolta, on se kuitenkin opettanut enemmän kuin osasin arvatakaan. Se on haastanut, ärsyttänyt, naurattanut, surettanut, rakastuttanut, vituttanut, suututtanut ja juuri siksi ollut paras paikka mulle tässä elämänvaiheessa. Kaikki viat painavat vaakakupissa mitättömän vähän verrattuna niihin hyviin hetkiin, kokemuksiin ja ystäviin verrattuna.

Auringonpimennys © Mich

Silti vaikka tiedän olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan, huomasin projektiviikon jälkeen olevani allapäin. Puhuin tänään ystävän kanssa siitä, miten olen tällä viikolla ollut ahdistunut ja stressaantunut, enkä oikein osannut sanoa miksi. Tämä kaveri katsoi silmiin ja sanoi, että Miina, et ole yksin, meitä kaikkia pelottaa kaiken loppuminen, jäähyväiset, valtava harppaus tulevaisuuteen. Ensi syksynä se tukiverkko, jota on luonut ja jonka varaan on luottanut viimeiset kaksi vuotta, katoaa alta ja muuttaa toiselle puolelle maailmaa. Itsekin muutan vieraaseen kaupunkiin ja joudun sopeutumaan brittiyhteiskuntaan ihan uudella tavalla. Siinä missä uusi alku ja yliopistoelämä kuulostaa valtavan houkuttelevalta, on se samalla myös pelottavaa.

Maddy (Kanada/Costa Rica/Englanti) ja meidän herkkä hetki © Bethan
Tämä pelko tuntuu kumpuavan erityisesti epävarmuudesta; pääni täyttyy kysymyksistä kun edes mietin ensi syksyä. Entä jos en saakaan tarpeeksi hyviä arvosanoja enkä pääse yliopistoon? Entä jos oikeustiede ei ollutkaan oikea valinta? Entä jos olen ainoa kansainvälinen opiskelija, jolla on kummallinen aksentti ja joka ei osaa käyttää hienoja sivistyssanoja? Entä jos Oxford onkin stereotypioidensa vanki ja kaikki kanssaopiskelijat katsovat nenänvarttaan pitkin tällaista opintolainalla opiskelevaa ei-konservatiivia? Epävarmuus tuntuu tukahduttavalta, koska haluan olla itsevarma ja kokea olevani tarpeeksi hyvä lähteäkseni opiskelemaan huippuyliopistoon. Ja samaan aikaan haluan, ettei epävarmuus ensi vuodesta pilaa viimeisiä kuukausia täällä AC:ssa.
International Women's Week © Maddy

Viimeisiä nimittäin viedään. Jo tammikuussa kirjoitin, että on vaikea olla ajattelematta loppua. Nyt parin kuukauden jälkeen se on mahdotonta. Joka päivä joku laskee viikkoja, päiviä tai oppikirjan sivuja ensimmäiseen kokeeseen tai viimeiseen viikonloppuun. Siinä missä se on stressaavaa ja surullista, muistuttaa se myös siitä, että jäljellä on rajallinen aika tehdä kaikkea sitä miksi tänne alun perin tultiin tekemään.

Juuri tästä syystä olen murehtimisen lisäksi panostanut myös AC-elämästä nauttimiseen. Eilen tanssin tyhjällä pellolla skandinaavien kanssa kirkkaan tähtitaivaan alla ja puhuin ruotsia enemmän kuin lukion ruotsin tunneilla yhteensä. Olen uhrannut yöuniani keskustellakseni Israelin yhteiskunnan rakenteesta, päivähorrostanut auringonpaisteessa amerikkalaisen ja norjalaisen kanssa, kyynelehtinyt irlantilaisen tulkinnalle otsikon kappaleesta, kuunnellut namibialaisen tarinoita telttaretkistä savannilla ja hurjistuneista norsuista, joita täytyy karata kiipeämällä puuhun. Olen yrittänyt olla armollinen itselleni ja kaikille muillekin; viimeiset 18 ja puoli vuotta asiat ovat aina järjestyneet. Ihan ne kaikkein vaikeimmatkin.


International Show Flag Ceremony

10.3.2015

Jeru-shalom

Jerusalem lienee lähes pakollinen osa jokaista Israelin-matkaa. Viime tiistaina ymmärsin miksi. Ymmärsin myös, että tiedän vielä aivan liian vähän uskonnoista ja Israel-Palestiina-konfliktista ottaakseni kunnolla kantaa näin julkisesti. Nämä ovat siis täysin vain omia havaintojani ja kokemuksiani.
Innokkaat turistit
Mees (Alankomaat), Belle (Uusi-Seelanti), Caro (Belgia), Maria (Costa Rica)
Kun unimäärän voi laskea yhden käden sormilla, tarvitsee kunnon herätyksen. Sen me saimme Jerusalemin Holokausti-museossa, missä käynti toi muistoja mieleen vuoden takaisesta projektiviikosta Krakovaan ja Auschwitziin. Matkaseurueen kaksi saksalaista eivät halunneet paljastaa kotimaataan, mikä herätti keskustelua. Pitääkö tuntea syyllisyyttä siitä mitä joku muutama sukupolvi sitten teki väärin?


Museosta jatkoimme vanhaan kaupunkiin. Ja niin siellä minä seisoin käytännössä kristinuskon jokaisen haaran pyhimmän kirkon pihassa, siellä, missä Jeesus ristiinnaulittiin. Kirkko oli valtavin koskaan näkemäni. Ihmiset sytyttivät kynttilöitä, katoliset jonottivat hautaholviin jonka uskovat kuuluneen Jeesukselle ja muutaman kymmenen metrin päässä ortodoksit heittäytyivät parahtaen maahan suutelemaan lattialaattoja, joiden he puolestaan uskoivat peittäneen Kristuksen kuolleen ruumiin. Moni nainen oli peittänyt hiuksensa huiveilla, joilla he kuivasivat poskille karanneita kyyneliä.


Kirkon pihassa kuulin elämäni ensimmäisen moskeijan rukouskutsun. Se oli pidempi kuin luulin, ja arabiankielinen laulanta tuntui kummallisen voimaannuttavalta, vaikka takana olikin pitkä päivä kävelyä ja jalkapohjat huusivat väsymystä. Kyseinen moskeija on niin pyhä, ettei meillä muunuskoisilla ollut asiaa kuin ihailla sitä ulkopuolelta.

Joka paikassa oli markkinakojuja, pöytiä, jotka pursusivat ikonikuvia ja kaulaketjuja Daavidin tähdillä. Myyjät huusivat kilpaa ja tarjosivat israelilaisen ystäväni isän mukaan aina vähintään tuplahintaa turisteille. Tämä isä kertoi myös alueen lähihistoriasta ja muutaman vuosikymmenen takaisesta tuhosta, jota seurasi juutalaisalueen jälleenrakennus. Joillain kujilla näkyi enemmän sinivalkoisia lippuja kuin ihmisiä. 


Sokkeloisten kujien ja turvatarkastuksen kautta löysimme tiemme Itkumuurille. Ortodoksinjuutalaisia mustine hattuineen ja kiharrettuine pulisoinkeineen näkyi enemmän kuin missään muualla. Kirjoitimme toiveemme paperilappusille, jotka veimme muurissa oleviin koloihin. Miesten ja naisten puolet olivat erikseen, ja naisten puoli oli puolta pienempi. Muurin vierellä moni supisi ääneen katkelmia pyhistä teksteistä, heilua puolelta toiselle kuin transsissa, ja lähtiessä kaikki kävelivät takaperin, koska muurille ei saanut kääntää selkäänsä. Aukiota ympäröi monenlaisia taloja, joista yhden katolla oli kuusi tähteä muistattamassa niistä kuudesta miljoonasta juutalaisesta, jotka kuolivat holokaustin uhreina.

Jerusalemissa kaikki vanha tuntui kuiskaavan pyhää ja kaikki uusi huutavan kapitalismia. Kävelimme sitä mäkeä, jota pitkin Jeesus kuulemani mukaan pitkin raahasin ristinsä pari tuhatta vuotta sitten, ja joka ilmansuunnassa joku koitti saada huomioni ja viimeiset kolikkoni. 

Jerusalem herätti monia ajatuksia uskonnosta ja uskomisesta. Vaikka pidän itseäni ateistina enkä samaistu uskontoihin, huomasin silti innostuvani, kun tunnistin näkemäni paikat ala-asteen uskonnontuntien oppien miljööksi. Oppiessani juutalaisuuden monimuotoisuudesta ja erilaisten juutalaisten kirjosta tajusin miten voimakkaasti uskonto ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä. En maallisesta uskostani huolimatta voi kuvitella talvea ilman joulukuusia tai kevättä ilman pääsiäismunia, ja perustelen uskonnollisten juhlien viettämisen kulttuurilla, joulupukilla ja pääsiäisnoidilla. Ja silti juhlien perusta on kristinuskossa, voinko siis olla ateisti vai ainoastaan sekulaari kristitty? Voiko missään elää ilman uskonnon vaikutusta? Pitäisikö voida?

Projektiviikko kokonaisuudessaan herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia, mutta ehkä parempi niin. Ainakin on syytä lähteä vielä jonain päivänä takaisin.