27.2.2015

We Own The Night

Mock exams eli prelit eli harjoituskokeet: CHECK. Voi sitä vapauden tunnetta, kun juoksin matikan kokeesta lounaalle, ja tajusin, että mulla ei ole mitään koulujuttuja muutamaksi päiväksi! Aivan mieletön tunne, koska vaikka nelosterm onkin ollut paljon viime syksyä rennompi, on AC:ssa joskus miltei mahdoton irrottautua paineista ja rentoutua kunnolla. 


Tähän asti olen juhlinut tätä vapautta ja rauhaa valvomalla aamun pikkutunneille jutellen päivähuoneessa, kokkaamalla hyvää ruokaa, ryhtymällä päiväksi vegaaniksi, nukkumalla paljon, käymällä lähipubissa pitkästä aikaa ja hikoilemalla salilla. Joudun viime viikolla jumittamaan sängynpohjalla ihan karsean viruksen taltuttamana, joten nyt kun kunto on parempi, osaa kaikesta nauttia enemmän.


Juhlittiin eilen myös Clairen parin viikon takaisia synttäreitä. Kuten kuvista näkyy, pukukoodi oli "mikä tahansa muu kuin oma itsensä", voi apua, pukujuhlat on ihan parhaita! Mä yritin olla joku ysärigootti, ja  meitä oli kaikkea ufoista kirahveihin ja taiteilijoihin. Juostiin ympäri meidän taloa, tanssittiin pöydillä ja popitettiin kaikkea 2000-luvun alun popista listahitteihin. Ihan parasta. Oon myös hipsteröitynyt ja hurahtanut polaroid-kuviin, siksi kuvituksena toimivat kaverin otokset eiliseltä.


Kaikkea kivaa tuntuu nyt tapahtuvan, kun kokeet ovat ohi. Lähden ylihuomenna projektiviikolle Israeliin! Oon kerran aikaisemmin ollut Euroopan ulkopuolella, ja silloinkin New Yorkissa, eli ehkä eurooppalaisimmassa ei-eurooppalaisessa kaupungissa, enkä siis koskaan käynyt Lähi-Idän suunnassakaan. Kulttuurin lisäksi mua kiinnostaa myös Lähi-Idän poliittinen tilanne, ja haluankin lähteä paikan päälle näkemään ja kokemaan miltä ihmiset ja paikat otsikoiden takana näyttävät. Odotan reissulta siis valtavia määriä hummusta ja falafelia, Kuolleenmeren mutaa sekä oppitunteja Israelin ja israelilaisten historiasta, nykyhetkestä sekä tulevaisuudesta! 


Palaan toivon mukaan siis kertomusten ja kuvien kera reilun viikon päästä. Auf Wiedersehen!

23.2.2015

Jasmin


Oltiin tunnettu toisemme viiden päivän ajan.
Istuttiin bussissa vierekkäin matkalla leiriltä takaisin koululle, ja juteltiin odotuksista ja rakkaudesta kunnes nukahdit pää olkapäälläni. Elokuinen kesäilta väreili ympärillä, ja sinä tuhisit korvani juuressa unista rauhaa.

Päästiin koululle, juotiin kuppi kaakaota ja sait kuulla, että kotikorttelissasi oli edeltävänä päivänä ollut pommi. Leiripaikka oli ollut puhelinverkon ulottumattomissa, etkä ollut siis kuullut perheestäsi muutamaan päivään.
Istuit sängyllä jalat sylissä, kulmat kurtussa ja luit kaikki uutisportaalit läpi. Suonissasi juokseva paniikki levisi koko huoneeseen ja tarttui tahmeana haisevaan kokolattiamattoon.
Istuin huoneen toisella puolella ja yritin keksiä jotain sanottavaa.
Mitä sanotaan ystävälle, joka pelkää perheensä räjähtäneen taivaalle poliittisena pelinappulana?

Perhe oli kunnossa ja kaikkialla oli onnea, kunnes tapahtuneesta ei enää puhuttu. Sinä vaikenit, koska olit niin tottunut, minä koska en tiennyt mitä sanoa.

Olimme asuneet yhdessä jo monta kuukautta ennen kuin kuulin niistä kolmesta kuukaudesta, jotka vietit Englannissa.
Kerroit, että vanhempasi ensin veivät teidät vuorille, ja pitivät televisiot suljettuina ja sanomalehdet piilossa pienten silmiltä. He kävivät vuorollaan ruokakaupassa, koska matkalla supermarkettiin piti juosta ja varoa pommeja, ja tärkeintä oli pitää edes toinen hengissä, jotta lapset eivät jäisi yksin.
Lopulta saitte soiton, joka johdatti teidät juutalaista karkuun sateiselle saarelle. Epäilit, että ilman äitisi toista kansallisuutta, olisitte jääneet loukkuun, ja – – –
Et jatkanut lausetta loppuun.

***

Olen oppinut sinulta paljon.
Arabi ei ole sama kuin muslimi, eikä toisinpäin.
Kotimaasi passissa lukee henkilötunnuksen lisäksi uskonto, koska se määrittää niin paljon.
Miten teillä on yhtä monta virallista kulttuuria kuin minä olen vuosia vanha.
Olitte Lähi-Idän ensimmäinen demokratia.
Kun kaupungissa on pommiuhka tai muu kriisi, koulut kieltävät vanhempia hakemasta lapsia koulusta kaaoksen välttämiseksi. Ja silti kaikki tekevät niin.

Mutta eniten olen oppinut kauneudesta.
Maapinta-alaa on vain kolmasosan Tanskasta, ja silti on kaikkea hiekkarannoista vuoriin.
Ruoka saa makuhermot valssaamaan onnesta
On tanssia, värejä, hulppeita hääjuhlia
Ja ihmisiä, joiden suonissa sykkii hyvä tahto.

20.2.2015

Oasis again


"Oasis Cardiff is an organisation that aims to help Refugees and Asylum Seekers to integrate into their local community in Cardiff." 


Irakilainen mies.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että hitsit, hän puhuu tosi hyvää englantia. Opettajani oli antanut ohjeet, että meidän pitäisi harjoitella työpaikkahaastattelua tai pankkitilin avaamista. Mutta hän halusin vain jutella.
Ja niin me juteltiin.
Miehen nimi oli Hali. Kerroin hänen nimensä suomenkielisen merkityksen ja huvitus tuikki Halin silmissä.
Hän oli pukeutunut kuluneen kulahtaneisiin vaatteisiin ja kertoi heti session aluksi, että hänen suurin haasteensa ja unelmansa on oppia puhumaan täydellistä englantia. Englantia täytyy osata, jotta voi käydä yliopistoa, hän sanoi, ja kertoi haluavansa lukea maisterintutkinnon Britanniassa. Hän kertoi olevansa ammatiltaan insinööri ja työskennelleensä 15 vuotta Dubaissa jonkun kuuluisan dubailaisen rakennuksen parissa. Sen jälkeen hän teki hetken töitä Jordaniassa, ennen kuin päätti lähteä Eurooppaan. Kertoi pohtineensa Suomeen lähtemistä, ja Hali tiesikin yllättävän paljon Suomesta: tiesi asukasluvun ja sen, että suomi ei ole skandinaavinen kieli, osasi kertoa mulle uutta tietoa Suomen maahanmuuttopolitiikasta ja siitä miltä Irakin alueilta Suomeen otetaan pakolaisia.
Hali oli käynyt samaa koulua kuin Saddam. Hän puhui paljon Saddamista ja siitä miten Irakin lähihistoria jakautuu kahteen: Saddamin sortoon ja sen jälkeiseen kaaokseen. Kertoi, että Saddamin aikana oli paljon vääryyttä, mutta arki oli tasaisempaa ja siten myös turvallisempaa. Nyt maassa on vain kaaosta ja valtavaa epätasa-arvoa. Hali katsoi silmiin ja huusi irvistäen: ”There is no justice!”
Hali kertoi vanhan kotikylänsä olevan ISIS:en vallan alla. Hän on itse shia.
Hali halusi kuulla tarinoita Suomesta. Hän halusi oppia maailmasta, muista kulttuureista ja tavoista.


AC:ssa olen oppinut sen, että kotimaan poliittisella tilanteella ei ole paljoa merkitystä koti-ikävän tai isänmaallisuuden kannalta. Ei ole väliä, onko Norjasta vai Syyriasta, jokainen sanoo rakastavansa kotiaan. Jokainen kertoo mielellään omasta kulttuuristaan ja taustastaan ja kaikista niistä kivoista jutuista, jotka tekevät kodista juuri sen kodin.

Hali oli erilainen. Hän oli selkeästi surullinen Irakin nykyisestä tilasta, mutta kun pyysin häntä kuvailemaan kotimaansa arkea ja ihmisiä, hän kertoi kasvoille sylkemisestä, epätasa-arvosta ja murhista. Siitä, miten ei pärjää ellei tunne oikeita ihmisiä, ja miten helposti unohtaa omat moraalinsa. Hali totesi värittömästi, että jos hänen täytyisi mennä takaisin, joutuisi hän luopumaan arvoistaane, eikä hän suostuisi siihen.
”Money is money, but I only have one soul. I can’t risk that.”
Jos Hali ei saa turvapaikkaa Walesista, hän lähtee takaisin Irakiin. Hän epäili, että tulisi tapetuksi heti Irakiin saavuttuaan. Niin kuin hänen isänsä, joka kaatui kotitalon portaille, hän jatkoi.
Halin silmissä oli erilaista surua. Hän oli jo luovuttanut. Hän halusi uuden identiteetin, uuden elämän, täällä Euroopassa missä on turvallista. Hänen täytyy vain oppia puhumaan englantia, ja sitten kaikki järjestyy.
Jos vielä saisi vaimon, hän toivoi, ja kyseli missä voisi tavata naisia. Hän nauroi, minä nauroin, ja lähdimme muiden kanssa pelaamaan pooloa.
Lähtiessämme toivotimme toisillemme onnea.

14.2.2015

"You're hotter than global warming"


Fourth term ei ole pala kakkua tai easy sausage. Ensi viikolla alkaa mock exams eli prelit eli harjoituskokeet, eli lähiaikoina olen viettänyt mahdollisimman paljon aikaa nenä kiinni kirjoissa tai sormet näppäimistöä naputtaen tai muuten vain opiskellen. Mutta kuuluu mulle muutakin. Nimittäin hurjan hyvää mieltä, mikä mitä todennäiköisimmin johtuu siitä, että olen...

- harrastanut liikuntaa. Siis kunnolla. Olen herännyt aamuisin salille ja sheikannut pebaa zumbassa ja venytelly joogassa. Ajanhallinta on yksi suurimpia AC:n haasteita, ja koska liikunta ei ole samalla tavalla pakollinen osa arkea (kuten vaikka kurssityöt), jää se helposti aikataulusta. Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni, ja veikkaan, että olen onnistunut hikoilemaan ison osan stressistä pois.

- jaksanut muistaa seikkailla. Ihan pieniä seikkailuja, mutta olen päässyt nauttimaan Walesista (vielä kun olen täällä). Kävin reilu viikko sitten yksin Cardiffissa ja ollaan palloiltu ympäri kampusta ja sen lähimaastoa. Viime sunnuntaina oli kummallisin ja hienoin sumu ikinä! En kestä tämän maan säätiloja, joinain päivinä pärjää hupparilla ja joinain päivinä kaipaan toppatakkia (ja eristettyjä, kaksinkertaisia ikkunoita).


-  tehnyt kaikkea kivaa ja muistuttanut itseäni siitä, mitä procrastination tarkoittaa. Sanakirja väittää, että prokrastinaation suomenkielinen käännös on "lykkäys" tai "viivyttely", mutta nuo eivät oikein kuvaa sitä mitä haen tällä sanalla. Mulle prokrastinaatio tarkoittaa parin tunnin Tumblr-sessiota opiskelun sijaan tai kissanpentuvideoiden katsomista YouTubesta koetta edeltävänä iltana. Third termin aikana prokrastinaatio tuntui saavan uuden merkityksen, ja yhtäkkiä kaikki mikä ei liittynyt kurssitöihin tai lukemiseen oli laiskottelua. Siis kaikki, kaverin kanssa teen juominen tai tavallista pidempi päivällinen. Jopa kaupassakäynti tai liikunta! Mun tämän termin tavoite olikin muistaa tehdä kaikkea hauskaa ilman, että poden siitä huonoa omaatuntoa. Siksi, sekä tietty ystävänpäivän kunniaksi, tehtiin tänään aamupalaksi lettuja mun taloustietobestis-Josephinen kanssa!

♥ U, ceteris paribus
- ystävistä puheenollen, olen koittanut joka päivä käydä ainakin yhden keskustelun jonkun sellaisen, jota en tunne kunnolla, kanssa. Ensi viikolla lupaan myös yrittää tehdä tämän saksaksi, sillä suulliset kokeet lähestyvät... Sitä ennen käydään vielä Llantwitissä juhlimassa ystävänpäivää (ja kerron kaikille ylpeäni miten Suomessa juhlitaan ystävyyttä eikä tylsästi pelkkää romanttista rakkautta) tämän kasan (ja muutaman muun) kanssa.

Ystäväkasa.
 Sellaista kuuluu tänne Bristolinlahden rannalle. Ja hei, hurjan ihanaa ystävänpäivää!

PS: Ainiin, tuo otsikko... Social justice -aktivismi voi kuulua myös ystävänpäivään. Mä ainakin nauroin näille!

10.2.2015

Lopun alkua

En haluaisi puhua lopusta.

En haluaisi hyväksyä sitä, että tämä lukukausi on viimeinen Walesissa, saati sitten UWC:ssa. En halua miettiä (älyttömän lyhyttä) lukulomaa, loppukokeita tai lähtöä.  En halua lähteä vielä.

Ja silti innostun entistä enemmän kesäsuunnitelmista. Mulla on superpitkä kesäloma, jonka tahdon viettää matkustaen, mökkeillen ja töitä tehden.

Ja innostun ensi vuodesta. Siitä, että ottaa taas yhden askeleen eteenpäin, lukea uutta oppiainetta, uudessa paikassa, uusien ihmisten kanssa. Ja tehdä kaikesta vieraasta tuttua.

Ja samaan aikaan tunnen huonoa omaatuntoa, koska tuntuu kuin mun pitäisi haluta olla täällä ikuisesti. Tää oli unelma, päämäärä, mahdollinen utopia. Nyt ymmärrän, että kaksi vuotta on tarpeeksi. 

Jokainen päivä muistutan itseäni, että olen hurjan onnekas koska olen täällä. Ihailen keskiaikaista linnaa, makaan helmikuun sumuisessa auringossa kalliolla, valvon liian myöhään keskustellen merenneidoista ja manaateista hyperkansainvälisessä seurassa. Kerta kerralta on vaikeampaa olla ajattelematta, että tämä voi olla viimeinen kerta.

Kaikkeen tuntuu liittyvän haikeutta, jännitystä, helpotusta ja jäähyväisiä.

En haluaisi puhua lopusta, mutta on vaikea olla ajattelematta sitä.

3.2.2015

Hajatelmia

Kevään ensi säteet. Lintujen varovainen laulu…. Tiedätkö kulta sen tunteen kun monet toiveet tuntuvat toteutuvan, sen kihelmöinnin kun olet saavuttamassa unelmasi?...Astut varoen kohden itse valitsemaasi kohtaloa…---..Sinulle saarnaan muutoksesta ja kuinka vain muutos on pysyvää, mutta itse pelkään muutoksen tuovan jämähdyksen, liikkumattomuuden, pystyyn muumioitumisen….mutta olen jämähtänyt ja nyt pelkään liikkua, horjuttaa saavutettua elämää...




Niin, ajatukset kieppuvat mielessä. 
Kirjoitin rivin, poistin kaksi. 
Olen kaukana ajatusten saattamisesta lauseiksi. 
On tunteita, ajatuksia, ajatelmia, totuuksia ja mielikuvan palasia. 
En ole vielä jäsennellyt kaikkea.

Koska olemme nyt mahdollisen muutoksen edessä niin turvaudun vanhaan toimintatapaan ja pakenen jonnekin homolaan nauttimaan kuohuvaa ja puhumaan kuluneista kuukausista. Ehkä siellä, tummien seinien suojassa saan kaiken tämän siihen muotoon, että lauseet virtaavat taas eheinä ja selkeinä. Ja vaikka niin ei kävisikään ei sen ole väliä koska aina on syytä juhlistaa elämää.

Anti-procrastination

Hurjaa kiirettä riittää, joten luonnollisesti vietin koko eilisillan opiskelemisen sijaan naapuritalossa spontaanisti keskustellen tekopyhyydestä, grönlantilaisten mielenterveysongelmista sekä jenkkipolitiikasta (viimeistään tässä vaiheessa revin hiuksia päästä). Inspiroiduin niin, että päätin nyt tulla kertomaan parista muustakin hetkestä, jolloin kirjoihin hautautumisen sijaan tein jotain paljon hauskempaa. Tämä on osa mun projektia, jossa opetan itselleni, ettei kaikki, mikä ei liity koulutöihin, ole laiskotelua tai suoranaista prokastinaatiota.

Lauantaina spoken wordin superstara Staceyann Chin kävi meidän koululla. Siis häh, ihan mieletöntä! Istuin eturivissä tippa linssissä koko parituntisen, koska en vaan kestä kuinka upea joku voi olla. En ole kaikesta täysin samaa mieltä (usein siitä syystä etten tiedä tarpeeksi muodostaakseni niin voimakasta mielipidettä), mutta se tunteiden palo ja se, miten sanat tuntuivat soljuvan suoraan sydämestä, sulatti mut. Kuultiin katkelmia Staceyannin kirjasta ja runo, ja ehdittiin vielä jutellakin. Aiheet vaihtelivat masturbaatiosta 14-vuotiaan jamaikalaisen pappikokelaan rakkauskirjeisiin, queer-feminismiin ja yleismaallisiin elämänohjeisiin.

Staceyann piipahti täällä Walesissa osana brittikiertuettaan. Kurkatkaa kiertueen traileri ja tutuskaa videoihin!




Runojen lisäksi myös ruoka tuo onnea. Siispä ruokaonnikollaasi.

1. Ruokaonnea. Joka torstainen open house, eli mennään talovanhemmille pöperölle. Hunajameloneineen ja Nutelloineen viikon kohokohta. (Kuva Yuko)
2. Näin sisäoppilaitoksessa luokkahuoneissa tulee hengailtua milloin mistäkin syystä. Tiistaina kurssityöt ottivat päähän, joten tilattiin intialaista espanjanluokkaan ja syötiin ja vähän ehkä tanssittiinkin Bollywood-musiikin tahtiin Che Guevaran tapittaessa meitä seinältä. (Kuva Hannah)
3. Wääähh, meidän kakkosia tuli käymään! Oi että iskee hurja ikävä, kun ensin asuu vuoden saman katon alla ja joka aamu harjaa hampaita vierekkäin, ja sitten toinen valmistuu ja palaa väärälle puolelle Itämereä. Jälleennäkemistä juhlittiin lähipubin yybersymppiksissä tunnelmissa.
4. Perinteet, niiden tärkeydestä väitteleminen ja valtava sähköpostisota johtivat tähän kuvaan. Long story short, vuosikirjaa varten tarvittiin yhteiskuva joka talon ykkösistä, ja me päätettiin hoitaa homma herättämällä armaat pikkuiset puoli seiskalta täyteen herkkuaamiaispöytään. Oli vohvelia ja maapähkinävoita ja hieman erilainen maanantaiaamu! (Kuva Yuko)


Ruokalinjalla mentiin myös meidän vankilaporukan kanssa. Mun mielestä on aina ihan mahtavaa sanoa, että käyn vankilassa, koska ihmisten reaktiot on yleensä aika hulvattomia, vaikka vapaaehtoistöitähän mä siellä teen (mikä tekee musta ehkä hitusen vähemmän katu-uskottavan...). Viime keskiviikkona meidän vankilassa oli lock-down, eikä meitä päästetty sisälle, joten tehtiin vegaanisia hillo-banaani-muffinseja ja juotiin teetä kuppikaupalla Powysin dayroomissa koko vankilaporukan kanssa. Pidettiin myös photoshootinki vuosikirjaa varten, ja siitähän riemu repesi. Meillä on aivan ihana ryhmä, ja oli mukava viettää rento iltapäivä jutellen kaikenlaisesta delfiineistä Venezuelan presidenttiin.


Näin reilun 90 kulttuurin kehdossa kun asutaan, järjestää jokainen national group joka vuosi itseironisen ja humoristisen kulttuurishow'n, joita me kutsutaan national eveningeiksi. Viikon päästä on meidän pohjolalaisten vuoro, ja oon aika innoissani tästä mahdollisuudesta kertoa meidän Pohjolan kulttuurista. Ulkomaille muuttaminen ja lähes ainoana suomalaisena täällä asuminen on tehnyt musta monta kertaa entistä isänmaallisemman, mikä lienee tuttu tunne monelle muullekin ulkosuomalaiselle. Kieltämättä mulla menee aina välillä hermot kaikissa Nordic meetingeissä, kun norjalaiset molottavat skandinaaviskaa enkä muutenkaan samaistu monarkia- taikka viikinkivitseihin. Kenties sitä suuremmalla syyllä mulle onkin tärkeetä jaaritella Suomesta ja suomesta ja suomalaisista ummet ja lammet niin usein kuin mahdollista. Näissä fiiliksissä haluankin jakaa mun juutuubin uumenista löytämäni uuden lempparibiisin. Koitin kääntää ja selittää mitä hauskaa pakkoruotsissa ja ilmaveivissä on, muttei kukaan oikein ymmärtänyt koko jutun jujua. Mä kyllä hekotin pää punaisena.  Finland represent!



National eveningeistä puheeollen: sunnuntaina oli Afro-Caribbean eveningin vuoro, ja huhheijakkaa niitä tanssimoveseja! Mä oon tässä kakkosvuoden aikana alkanut käydä lähes uskonnollisesti zumbassa, kun meille tulee torstaisin ja lauantaisin opettaja käymään kampuksella, mutta kieltämättä heräsi pieni bootyshake-kateus. Tietysti lohdutin itseäni ajattelemalla, että kyllä mulla varmasti on joitain Suomi-taitoja, joita en ehkä ole vielä löytänyt itsestäni. Ken sitä tietää, jos vaikka olisinkin luonnonlahjakkuus vaimonkannossa! Vaimonkantoon liittyen tai liittymättä, joskus mietin, että kyllä tämä suomalainen kulttuuri on aika, noh, erikoinen. Siitä huolimatta tai siitä johtuen mulla oli hurja saunaikävä, ja silmät meinaavat kostua joka kerta kun muistan miten vähän mulla on enää ruisleipää jäljellä (Fazerit loppui jo aikoja sitten).

Huhuh, ennen kuin ehdin surkutella enempää, on aika muistella Walesin hyviä puolia, kuten aurinkoista ja leutoa helmikuuta. On myös aika juosta ympäristöopin tunnille, ciao!

1.2.2015

United World Conference 2015

Okei, nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni. Tämä blogin kirjoittaminen ei pitäisi olla, eikä olekaan, mitään pakkopullaa, mutta mua itseäni ärsyttää jos en aina säännöllisesti päivitä. Ihan jo siitä syystä, että lähiaikoina on tapahtunut hurjasti kaikkea ihan mieletöntä, ja kivoista jutuista kertoo mielellään muillekin. Ja ihan itseänikin ajattelen, sillä niin kovasti kuin koitankin toukokuiset valmistujaiset ja jäähyväiset pitää takaraivon perukoilla, on blogi hyvä tapa kirjata ylös fiiliksiä kuvien kera ihan omaksi muistoksikin.

Niinpä tällä tavalla sopivasti juuri ennen paria deadlinea päätin, että hemmetti nyt mä kirjotan tästä alkaneesta neloslukukaudesta. On nimittäin ollut aikamoista. Jos loppuvuosi jatkaa samaa rataa, vuosi 2015 on mulle kyllä suotuisa! Luvassa siis päätön hölpötyspostaus viime päivistä, beware.



Mitä mulle siis kuuluu?

No, ensinnäkin pääsen pian vihdoinkin eroon kaikista kamalista kökkökurssitöistä. Eli jee, aikaa lukea ja opiskella ja kerrata! Ihan tosissaan oon into piukeana ja valmis kuluttamaan istuinlihaksiani armaassa carrel unitissani, josta oon tehnyt kotoisan inspiroivan raahaamalla sinne pehmonallekarhun ja postikortin, jossa lukee kissan kokoisilla kirjaimilla Law at Oxford University. Kutsukaa nörtiksi, mutta mä oon innoissani!

En kyllä vielä ole siinä vaiheessa, että pääsisin kertaamaan. Tää ihan siksi, että vaikka motivaatiota historian ja englannin lukemiseen riittäisi, ei mua kauheesti ole kiinnostanut kirjoittaa tutkielmaa matikasta (siis häh) taikka kirjoittaa taas yhtä kommenttia taloustiedon artikkelista. Ne kun vielä saisi alta pois. Olisin varmaan saanutkin jo aikoja sitten, ellen olisi meidän koulun Peace Councilissa, joka oli mukana järjestämässä torstaina ja perjantaina ollutta United World Conferencea. Toisin sanoen mun viimeiset viikot on mennyt juosten tapaamisesta toiseen, puheita kirjoitellen ja työpajoja järjestellen. Peace Council on siis sellainen ryhmä tai komitea, joka me perustettiin viime keväänä, ja meitä oli muutamien ongelmien takia aktiivisesti konferenssiproggiksessa mukana vain kolme; minä, meidän puheenjohtaja ja mun huonekaveri. Ollaan ihan oikea rauhankomitea muuten, koska tämä puheenjohtaja on Israelista ja mun huonekaveri Libanonista! World peace in the making.

Peace out!
Avia (Israel), Natasha (Libanon), meitsi
Viikkojen valmistelu ja järjestely kuitenkin kantoi niin sanotusti hedelmää. Paripäiväinen konferenssi oli  ihan huikea kokemus, ja siellähän meitsi tepasteli korkokengät jalassa take-away cappuccino oikeassa ja opettajien huoneesta napattu keksi vasemmassa. Tunsin itseni kuulkaas tosi tärkeäksi! Oli kyllä myös hurjan jännää, sillä mä en ole yhtään innokas pitämään mitään puheita englanniksi. Vaikka tuo lontoo nykyään sujuukin ihan kohtalaisen sujuvasti, en ole vieläkään päässyt eroon tästä kurjasta epävarmuuden tunteesta, joka valtaa aina, kun pitäisi hölpöttää jotain virallista ja vieläpä ihmisten edessä. Tästä huolimatta siellähän mä puhelin suunnilleen 400 päiselle yleisölle, ja myöhemmin hostasin kaverin kanssa tunnin mittaisen paneelin parin sadan edessä. Paneelin loppuvaiheessa ei enää edes oksettanut, vaan pystyin oikeasti keskittymään meidän supermielenkiintoisten ja fiksujen vieraiden juttuihin. Tämä lienee sitä kuuluisaa pelkojen voittamista!

Vieraista puheenollen, meillä oli ihan huikeita vieraita. Niiden juttuja kun kuuntelin, huokailin vain, että vitsit, tossa on mun tulevaisuus. Pakko sanoa, ettei mikään ole yhtä inspiroivaa kuin intohimonsa parissa työskentelevät tyypit. Siinä on life goalia kerrakseen.

Inspiraation lisäksi näihin pariin päivään kuului kuitenkin myös jännäämistä. Torstaina viipotin aamukahdeksasta iltaysiin, ja koko ajan oli vähän sellainen olo, että pitäisi olla kartalla kaikesta mitä kampuksella tapahtuu. Ja sama toistui perjantaina, paitsi että hyydyin jo kasilta peiton alle leffan kanssa, ja ennen kymmentä olin jo umpiunessa. Paljon me ehdittiinkin tehdä, ja torstai-illan open stage event kruunasi kokemuksen. Siellä kuultiin ranskalais-italialaista spoken wordia, AC:n oma PiRo, malesialainen runo sekä paljon muuta. Meitsi oli siellä ihan tippa jos toinenkin linssissä, kun jälleen kerran sain muistutuksen siitä, miten mahdottoman lahjakasta porukkaa meillä täällä onkaan. Eniten kyynelehdin tulkinnalle Alicia Keysin We Are Here:stä, eli pakko läimäistä se nyt tähän. Oivoi.


Silloin kun en ollut tekemässä omia vastuuhommiani (joihin kuului mm. mikrofonien valmiiksi laittamista, siis häh, en mä ymmärrä teknologista mitään!), olin auttamassa malli-YK-debattien kanssa. Toisin sanoen, kun väittely hyytyi, täytyi väkisin keksiä jotain actionia. Ehdin olla niin syyrialainen terroristi kuin Transparency Internationalin viranomainenkin. Many sides of me.

Niin iloinen kun mä olenkin, ettei enää tarvitse jännäillä näitä konferenssijuttuja, niin kyllä mua vähän surettaakin. Tämä oli kuitenkin vähän sellainen projekti, jonka takia ehti valua stressihikikarpalo jos toinenkin, että nyt tuntuu vähän tyhjältä. Eikä yhtään helpota, että konferenssin yhteydessä meillä oli PeaCon puheenjohtajavaalit, ja minäkin luovutan roolini (Head of Action) ykkösvuotiselle. Eli tässä se sitten oli, mun PeaCo-ura. Vähän hupsun surullinen olo, koska oon ollut PeaCon perustamisessa ja käyntiin saamisessa mukana siitä sekunnista, kun mun israelilainen co-year valitteli oppilaskunnan tapaamisessa, ettei meille AC:ssa ole oikeaa foorumia poliittiselle keskustelulle. Ei auta itku, mutta pieni surku silti on. Näin se vain menee, ja pian alkaa taas uudet projektit!