24.12.2014

Christmas Ball 2014

Joulunajan kunniaksi muutama kuva AC:n joulupippaloista. Happy holidays & onnea vuodelle 2015!

Kuten viime vuonnakin, juhlimme taas taloporukalla joulunaikaa hyvällä ruoalla ja vieläkin paremmalla seuralla. Jokaiselle oli arvottu deitti, ja onnetar suosi tänä vuonna, sillä sain ihanan Gabrielin seurakseni!
Gabriel (Ruotsi/Norja/UK) ja muikea minä
© Yuko
Me oltiin ihan meant to be, koska ollaan molemmat pohjoismaalaisia, ja mun virka Powys-talon edustajana oppilaskunnassa siirtyi syksyllä Gabrielille.
Ihana Dorm 8!
Sabina (Kiina), minä, Natasha (Libanon), Hellie (Englanti/Thaimaa)
© Yuko
Illan ohjelmassa oli siis ruokaa ja juomaa ja hyvää seuraa. Noi brittien vedettävät paukkujutut, joiden sisällä on aina paperikruunu, muovinen peli ja huono jouluvitsi ("Why does Santa need to see a counsellor? He has a low elf-esteem!") menee edelleen ihan yli mun ymmärryksen. Mutta hei, arvostan venäläisen Andreyn joulutamineita. Luulen, että arvaatte kenestä alla olevassa kuvassa olevasta puhun.
© Amelia
Illallisen aikana jaettiin ykkösvuotisille Awards, eli palkinnot siitä, että ovat niin ihania omia itsejään. Näitä palkintoja ei koskaan oteta kovin vakavasti, ja tänäkin vuonna niiden joukossa oli niin pyhiä rintakarvoja kuin aasialaista prinssi urheaa. 

Palkintojen lisäksi jokainen sai lahjan salaiselta joulupukiltaan. Muutama viikko ennen joulujuhlaa oltiin siis arvottu jokaiselle Secret Santa, joka jätti pieniä lahjoja ja hauskoja viestejä ennen itse juhlaa, ja juhlassa antoi muutaman punnan arvoisen isomman lahjan. Itse sain maailman suloisimmat pörrösukat ja aivan huikean itsetehdyn unisiepparin, josta roikkuu origamilintuja. Ivan, you know me so well!
© Amelia
Powysin aivan upean mahtavan ihanat tytöt! Kuvasta harmillisesti puuttuu muutama, mutta oioi kun meillä on kauniita ja älykkäitä ja hulvattomia tyttöjä meidän talossa. Huomatkaa myös hieman kypsempi (mutta silti ehdottoman nuorekas) "houseparent" Sara silmälaseineen. So much love!

Illallisen jälkeen haluttiin vielä jatkaa juhlia taloporukalla, ja sisäoppilaitoksessa kun ollaan, kaikkein järkevin ratkaisu oli tietenkin lähteä Science Blociin teknisen työn luokkaan. Siellä pienessä ja haisevassa luokkahuoneessa oltiin lähes kaikki 52, tanssittiin tietokoneiden näyttöjen sinisen kelmeässä valossa ja pidimme siirappisia puheita Powysista ja yhteishengestä.
© Amelia
Loppuun vielä hieman, eh, epäonnistunut Powys-kuva. Vaikka kuvien ottaminen aiheuttaa vaikeuksia, ollaan silti ehdottomasti paras talo kampuksella. Tekisi mieli olla oikein kliseinen ja hehkuttaa miten puolentoista vuoden aikana tästä vuotavasta, vetoisasta talosta on tullut asuintalon lisäksi paikka, jossa tunnen itseni aina tervetulleeksi ja rakastetuksi ja jonka asukkaista on tullut mulle kuin toinen perhe. Taidan kuitenkin olla liian juro suomalainen tuollaiseen sokeriin, mutta lupaan huutaa kurkkuni käheäksi aina tilaisuuden salliessa:
Powys United Will Never Be Defeated!

19.12.2014

United World Colleges: hakeminen

Olen Suomessa, Helsingissä, kotona. Third term oli ajoittain erittäin raskas ja vaikea, ja odotinkin Oxfordin-reissun jälkeen kotiintuloa kuin kuuta nousevaa, ja saapuessani Helsinki-Vantaalle olin ennen kaikkea helpottunut. Siksipä ensimmäisellä lomaviikolla oonkin lähinnä nukkunut ja nähnyt sukulaisia ja ystäviä, mutta parina iltapäivänä raahauduin parille lukiolle pitämään infotilaisuuden UWC-hausta. Pitäessäni mainospuhemaista esitelmääni hieman sönköttävällä suomella tajusin parikin asiaa: sen, että mun ajasta AC:ssa on jäljellä enää yksi neljäsosa, ja sen, miten kamalaa se on, koska mulle on jo nyt, vain reilu viikko lähtemisen jälkeen, tullut pieni ikävä. 


Miten siis päädyinkään tilanteeseen, jossa podin koti-ikävää sisäoppilaitokseen vieraassa maassa? Lokakuun 20. päivä vuonna 2011 löysin netissä jotain jännittävää. Kirjoitin siitä illalla päiväkirjaan, ja käytin muun muassa fraaseja "maailman miljoonas ihme" ja "menetin sydämeni". Sinä päivänä päädyin siis  vahingossa Maailmalle.netin kautta UWC Finlandin sivuille ja luin United World College -kouluista ekaa kertaa. Sain selville, että nämä UWC-koulut ovat superkansainvälisiä maailmanparantajahenkisiä IB-lukioita ympäri maailmaa, ja että jokainen suomalainen UWC-oppilas opiskelee täydellä stipendillä. Mitä enemmän  opin, sitä varmempi olin, että UWC oli se mun juttu. Ja näiden muutaman viime vuoden aikana olen tullut tästä vain entistä varmemmaksi.

Mun tekisi mieli kirjoittaa jotain tosi osuvaa, joka kiteyttäisi kaikki ne lukuisat syyt, joiden takia rakastuin tähän liikkeeseen silloin huimat kolme vuotta sitten, ja joiden takia olen tässä edelleen täydellä sydämellä mukana. Tämä ei kuitenkaan onnistu, koska ensinnäkään en ikinä osaisi kuvailla mitään näin mullistavaa, ja toisekseen en usko että siitä olisi mitään hyötyä. Oon sitä mieltä, että UWC joko kolahtaa tai ei kolahda, ja tätä mun blogia lukemalla saa paljon vakuuttavamman kuvan koko järjestöstä kuin jostain hölmöstä mainosmielessä kirjoitetusta listanpoikasesta.


Kuitenkin koska  on ollut niin merkittävä mun elämässä, tahdon kertoa tästä mahdollisuudesta.
Voit siis hakea jos olet...
1. ... Suomen kansalainen ja
2. ... lukion ekalla.
Millään muullahan ei ole merkitystä: ei etnisellä tai sosio-ekonomisella taustalla (monimuotoisuuttahan tässä haetaan ja täysstipendi kattaa kaikki kulut) tai millään muullakaan, vain UWC-henkisyydellä ja oikealla asenteella.



Muistan edelleen sen hakuajan varpaita jäätävän jännityksen, joka tuntui melkein fyysiseltä voimalta. Vuoden 2015 haku on ensimmäistä kertaa jo tammikuussa, joten se hakemusprosessi lienee jo ajankohtainen joillekin hakijoille. Kommenttiboksi on tietysti aina avoinna, ja voin myös sähköpostilla tai Facebookissa niin ryhmässä kuin yksityisestikin vastata kysymyksiin tai ihan vain fiilistellä UWC:ta!


Pari vinkkiä UWC-hakuun:
1. Kirjoita itsesi näköinen hakemus: ole rehellinen, kerro sinulle tärkeistä asioista ja luota siihen, että UWC tarvitsee monenlaisia persoonia
2. Ime itsesi täyteen tietoa. Lue artikkeleita blogeja, katso videoita ja keskiviikkona netissä julkaistu dokumentti (löytyy postauksen lopusta). Innostu, ja anna sen näkyä.
3. Kirjoita se hakemus ajoissa ja lähetä se jos yhtään kiinnostaa. Mulla on pari kaveria, jotka jättivät aivan viime metreillä hakematta koska "ei sitä stipendiä kuitenkaan saa" ja myöhemmin myönsivät, että olisi sittenkin pitänyt edes yrittää. Älä siis vain jää katumaan!



The UWC Spirit (Full Documentary) from Andres Broennimann on Vimeo.

Toissapäivänä internetensi-iltansa saanut UWC-dokumentti The UWC Spirit on kuin 40 minuuttinen promovideo, mutta hei, nauttikaa!

PS: Eikö UWC ole ajankohtainen, mutta uskonnon ja valtioiden rajat ylittävä solidaarisuus kiinnostaa? Kurkkaa tämä juttu Australiasta ja tämä Intiasta, and your faith in humanity will be restored.

15.12.2014

Pohjantähden alla

Karattiin kahdesti. Seistiin keskellä pilkkopimeää jalkapallokenttää, täristiin kylmästä ja tähdet tanssivat pikkiriikkisinä pisteinä meitä ympäröivässä mustassa.
Laitettiin kaksi sohvaa päällekkäin, ja ryömittiin väliin jääneeseen rakoon maailmaa pakoon. Sun syödessä maissilastuja, mä kerroin. Puhuin tunneilta tuntuneen hetken flirttaillen salaisuuksilla, mutten koskaan paljastanut liikaa. Sen sijaan sinä kysyit, ja jokaisella kysymyksellä riisuuduit kovasta ulkokuorestasi entistä paljaammaksi.
Löysin yllättävää lämpöä, ja sitten meidät revittiin erilleen.




Yllätyksekseni opin, että fyysisellä ja henkisellä etäisyydellä on negatiivinen korrelaatio niin, että mitä pidempi etäisyys, sitä lähempänä tunnuit olevan. Valvoin aina tunnin pidempään, kun puhuimme itsemme tyhjiksi ja joskus vain istuimme hiljaisuudessa. Kerroit, että Puolassa joululahjat avataan aattona ensimmäisten tähtien ilmestyessä taivaalle, ja surtiin puolalaisten puolesta pilvisiä jouluja. Joskus puhuit ketsupista srilankalaisesta riisistä, muutaman kerran mainitsit juuresi sateisilla saarilla, satunnaisesti ylistit ruotsalaisten kielitaitoa. Siinä missä mulla on vaikeuksia kuulua yhteenkään AC:n kansallisuusryhmään, laskit, että itse kuulut kuuteen.

Kerran pyysit minut käytävään ja silmät ristissä kysyit mitä on meneillään. Seisoin selkä seinää vasten, mutta yllättävän käänteen kautta se olitkin sinä joka murtui. Avasit suusi etkä osannut sulkea sitä enää. Sanat vyöryivät ja kerroit, miten olet aina epäonnistunut kaikessa. Kerroit, miten sillä ei koskaan ollut mitään merkitystä, koska olet aina lähtenyt. Elämäsi on kulkenut muutaman vuoden sykleissä, ja olet rakentanut itsesi sen varaan, ettei mikään ole pysyvää. Olit aina ulkopuolinen, ihonvärisi, tottumuksiesi, kielesi, olemuksesi takia.



Vielä muutama hetki takaperin toivoin, että olisin voinut kasvaa kuten sinä: monessa kulttuurissa, monella mantereella, monella kielellä. Arvostin suomalaisuutta ja elämän vakautta, mutta siinä ei ole samanlaista eksotiikkaa kuin siinä, että esitellessään itsensä käy läpi puolet maailmankartasta. Ajattelin, että olen jotenkin rajoittunut, kun puhun vain paria hassua kieltä ja tunnen vain oman kulttuurini.

Täällä lähes sadan kulttuurin kehdossa kuitenkin ymmärsin jotain. Maasta ja kulttuurista toiseen jatkuva muuttaminen voi helposti sekoittaa pään: on aina se uusi oppilas, lapsuudenystäviä ei ole tavannut vuosiin, eikä tiedä minne kaivata kun koti-ikävä kaivertaa. Eräs, joka tuntee monia sinunlaisia miljoonakansalaisia, sanoi, että it can either make you or break you. En ole vieläkään varma mitä se teki sinulle.


Nykyään olen jotenkin kummallisesti helpottunut siitä, että voin yhdellä sormella osoittaa kartasta kotini. Fyysinen etäisyys on opettanut arvostamaan kotia entistä enemmän, ja tunnen ylpeyttä esitellessäni olevani Suomesta. Kun joulukuun kuudentena istuin puolentoista muun suomalaisen kanssa Pentti Kouri –talon olohuoneessa isomummin Suomi-paita päällä syöden poroa ja salmiakkia sen miltä glöginjuonnilta ehdin, tunsin itseni isänmaallisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. 
Mutta siinä missä se päivä merkitsi 97 vuotta itsenäisyyttä itänaapurista yhdelle kansalle, jokainen päivä merkitsee itsenäisyyttä kansoista sinulle, maailmankansalaiselle.



Loppuun vielä hyvää musiikkia muistuttamaan, että monipuolisuus on rikkaus.

13.12.2014

Haastattelu Oxfordissa osa 2

Kävelykatu: kerrankin aurinko paistoi
Nyt Oxford on jo takana päin, ja pakko sanoa, että olipa reissu! Ehdottomasti yksi niistä kuuluisista once-in-a-lifetime –kokemuksista. Ja hei kaikki te, jotka lähetitte rohkaisevia viestejä ja olitte haastatteluhengessä mukana – valtavat kiitokset ja hurjasti haleja!

Torstainen haastattelu meni siis näin:
”Sain taas katkelman laista ja siihen liittyvän casen,  ja innostuin heti kun huomasin, että lakipätkä oli ihmisoikeuksien julistuksesta. Jes, tästä on oikeesti mukava puhua! Tällä kertaa haastattelijat olivat nuorempia ja rennompia, ja kyselivät haastattelun alkuun kiinnostuneena kuulumisia sekä juttelivat Suomesta ja karatesta. Tällä kertaa olinkin paljon rennompi ja itsevarmempi, ja oikeasti nautin myös siitä haastattelun akateemisesta osasta. Se case oli tosi mielenkiintoinen, ja ihan rehellisesti sanottuna olisin mielelläni puhunut siitä pidempään kuin sen hassun puolituntisen!

Suurin osa kysymyksistä oli haastavia, ja jouduin selaamaan sitä lähes kymmenen sivun paperinippua edestakaisin muutaman minuutin ennen kuin keksin vastauksen, ja aina välillä löysin itseni umpikujasta ja jouduin taas peruuttamaan ja vaihtamaan argumenttieni suuntaa. Haastattelijat olivat kuitenkin tosi kannustavia ja auttavaisia, ja ohjasivat hyvin oikeaan suuntaan. Haastattelun jälkeen mulla oli tosi hyvä mieli, koska niin hassulta kuin se kuulostaakin, mulla oli ollut tosi hauskaa. Kuitenkin mitä pidempi aika haastattelusta kuluu, muistan lisää yksityiskohtia joita en ottanut huomioon ja keksin heikkouksia väitteissäni. Yritän olla analysoimatta suoritustani sen kummempia, mutten jotenkin pääse eroon tästä tunteesta, joka muistuttaa sitä fiilistä kun luulee menestyneensä kokeessa hyvin, ja tajuaakin kokeen jälkeen, että ymmärsi jonkun tärkeän jutun ihan väärin.”


Tiivistettynä en siis ole kovinkaan optimistinen sisäänpääsymahdollisuuksistani, mutta meille lohdutukseksi meille kerrottiin, että niin Blair kuin Clintonkin hakivat Balliol-collegeen lukemaan lakia, eikä kumpikaan päässyt sisälle. Ja muutenkin, mulla oli aivan huikea puolikas viikko Oxfordissa. Koska haastattelut eivät vieneet juurikaan aikaa eikä niihin oikein voinut valmistautua, ehdin…

… rakastua Balliol-collegeen. Vuona 1263 perustettu college on Oxfordin vanhin, aivan kaupungin sydämessä ja tunnetusti poliittisesti liberaalimpi kuin suurin osa muista Oxfordin collegeista. Käy mulle!



… kiertää ah-niin-symppistä Oxfordin kaupunkia. Blackwell’s-kirjakauppa ihan oikeasti on taivas maan päällä! Mun ystävä Cat oli myös tehnyt suloisimman löydön, jonka tahdon jakaa: Balliolin vieressä sijaitsevan Oxfam-hyväntekeväisyyskaupan peränurkassa on hylly, jossa myydään vanhoja Oxfordiin lähetettyjä postikortteja. Kortit on lähetetty ympäri maailmaa, ja osassa on vielä kirjoituksia jäljellä.

Vuosittaiset joulumarkkinat
… käydä Ressun-aikaisten vanhojen luokkalaisten kanssa jäätelöllä. Oxfordin oma G&Ds oli herkkua, ja oli mukava nähdä vanhoja tuttuja!

… illallistaa AC:n Oxford-porukalla. Meitä oli yhteensä neljä, ja kun oltiin kaikki eri collegeissa, oli mukava olla hetki yhdessä ja jakaa haastattelukokemuksia. Esimerkkikysymys filosofiassa:
”Give two statements that cannot both be true but can both be false.”

Näkymä huoneen ikkunasta
… käydä katsomassa aivan huikea Dirty Dancing parin muun AC:laisen kanssa. Opiskelijabudjetilla päädyttiin aika reunapaikoille, mutta oi että oli hyvä show! Lopussa koko yleisö vislasi ja taputti seisten (tai meidän tapauksessa tanssien, se musiikki oli niin mukaansatempaavaa!).


… ihan vaan olla. Tunsin itseni niin vapaaksi, kun sain mennä ja tulla miten huvitti välittämättä check-in-ajoista (ja silti menin joka ilta nukkumaan viimeistään yhdeltätoista haha) ja sain olla pitkästä aikaa ihan yksin. Vietin pitkiä aikoja mun leveällä ikkunalaudalla kuunnellen joulumarkkinoiden orkesteria ja katsellen sateessa juoksevia pieniä ihmisiä ja kapeilla kaduilla horjuen kurvaavia turistibusseja.

Mun pesä

Perjantai-iltana seikkailin Oxfordista Airline-bussille Heathrow’lle (suosittelen! Nopeeta ja helppoa, sekä halvempaa kuin junabussimetrosekoilu) missä vietin yöni. Heh, hohdokasta, mutta sain mä vähän nukuttua ja katsoin Diktaattorin. UWC-oppilaana mikään ei naurata yhtä paljoa kuin stereotypiat ja niiden pilkkaaminen, right? Nyt istun kolmatta tuntia samassa kahvilassa Arlandan lentokentällä, lupaan itselleni ties monettako kertaa että ensi kerralla varaan suoran lennon ja sadattelen sitä, että käytin jo kaiken ilmaisen netin enkä saa tätä julkaistua ennen kuin pääsen Suomeen.
Kohta hyppään tämän vuoden viimeiselle lennolleni.

Määränpää: koti.

11.12.2014

Haastattelu Oxfordissa osa 1

Joskus pikkutyttönä katoin Blondin kostoa, ja ajattelin, että kylläpä tuo Elle on sitten kiva ja fiksukin vielä, kun noin vain pääsi lakikouluun. Vähän vanhempana pohdin, että yhteiskunta on aika mielenkiintoinen juttu, ja sitä voisi joskus ihan opiskella syvemminkin. En innostunut politiikan työllistymismahdollisuuksista ja taloustieto tuntui vähän kuivalta, mutta koska olen aina pitänyt väittelemisestä eikä mikään saa mua suuttumaan samalla tavalla kuin epäoikeudenmukaisuus, keksin papan jalanjäljissä lähteä lukemaan lakia.

Pari vuotta sulattelin ajatusta ja mietin muita vaihtoehtoja, mutten koskaan luopunut protuikäisen Miinan suunnitelmasta. Siispä samana päivänä kun täytin 18, eli lokakuun ensimmäisenä päivänä ihan tuossa pari kuukautta sitten, lähetin UCAS-hakulomakkeen viiteen brittiyliopistoon lukemaan lakia. Hain hieman erilaisille kursseille ympäri Englantia, ja yksi näistä vaihtoehdoista oli Oxfordin yliopiston Law with European Law. Kyseessä on siis neljän vuoden lakikurssi, joista kaksi ekaa ja vika vuosi opiskellaan Oxfordissa ja kolmas vuosi Alankomaissa lukien eurooppalaista ja kansainvälistä oikeutta. Pari viikkoa sitten postilaatikkoon tupsahti iloinen kirje, jossa mut kutsuttiin haastatteluihin. Olen parhaillaan siis täällä Oxfordissa, ja ajattelin hieman kertoa tästä haastatteluprosessista.

Tämä on mun kolmas kerta Oxfordissa. Ekalla kerralla oltiin täällä ihan vain muutama tunti, ja tokalla kerralla juoksin avointen ovien päivänä collegesta toiseen. Ihan sattumalta julkaisin tuossa postauksessa avoimista ovista kuvan, jossa nippanappa näkyy tämä huone, jossa täällä majoitun. 
Oxford syyskuussa. Majoitun tuossa vaaleankellertävän talon päädyssä ihan suoraan keskellä kuvaa, oikeastaan vähän tuon puun takana. *
Havaintoja mun collegesta, Balliolista:

- Kaikki täällä ovat tavattoman ystävällisiä, ja kaikilla tarkoitan siis niin hakijoita, nykyisiä oppilaita kuin professoreitakin.
- Vertailen tätä asuntolaeloa täällä paljon AC:n arkeen, ja sen huomasin, että ruoka ei ole yhtä hyvää.
- ... mutta suihkut ovat paremmat, joten plussa Balliolille.
- Tykkään myös tästä ihan keskustan sijainnista, vähän eroa Walesin maaseutuun. Mun ikkunoista näkee kaksi kiireistä katua, eikä metelikään haittaa.
- Tässä huoneessa on kaksinkertaiset ikkunat, mutta jostain syystä silti tuulee sisälle. Brittiläinen arkkitehtuuri iskee jälleen!
- Mun huone on suunnilleen saman kokoinen kuin AC:ssa, paitsi että täällä mulla ei ole kolmea huonekaveria. Niin paljon tilaa, että mahtuu vaikka tanssimaan! Siispä tanssin:
Kukaan ei sitten tämän kuvan jälkeen kysy miten ihmeessä pääsin tänne haastatteluun.
Mulla on tosiaan ollut aikaa tanssia, taapertaa ympäri Oxfordia, juoda teetä vanhan luokkalaisen kanssa sekä istua ah-niin-ihanalla leveällä ikkunalaudalla. Alkuviikosta iskenyt flunssa vaivaa vähän edelleen, enkä toipilaana viitsi juoksennella ihan koko aikaa, ja päätin antaa itselleni vähän lomaa IB-hommistakin, joten vapaa-aikaa haastattelujen välissä kyllä on.

En oikein missään vaiheessa ennen tänne tuloa osannut jännittää. Tai no, kyllä mä jännitin, mutta se oli jotenkin sellaista kummallista vähän pakotettua ja vaivallosta hermostuneisuutta. Aivan rehellisesti sanottuna en uskonut, että pääsisin tänne saakka, koska yksi aivan kamala soveltuvuuskoe, LNAT nimeltään, meni niin karsean huonosti. Lähdin siis matkaan todella yllättyneenä ja äärettömän innostuneena. Yksi näiden haastatteluiden hyvistä puolista on mun mielestä se, että pääsee muutamaksi päiväksi elämään tällaista wannabe-opiskelijaelämää. Me nimittäin asutaan ihan niissä samoissa asuntoissa ja syödään samassa ruokalassa kuin kaikki oikeat opiskelijat, ja sanotaan vielä sitäkin, että haastattelut muistuttavat rakenteeltaan Oxfordin tutoriaaleihin keskittynyttä opetustyyliä. Tulin tänne siis tosi optimistisena, ja kuten äitille flunssaisena sanoin: pää täytyy pitää pystyssä, koska muuten nenä alkaa vuotaa.

Junasta jossain päin Englantia, kuva syyskuulta. *
Mutta vitsit ja rentoilu sikseen, olenhan vakava ja järkevä haastateltava. Mulla on yhteensä kaksi haastattelua, joissa kummassakin oli paikalla kolme haastattelijaa. 45 minuuttia ennen haastattelua sain lähteen luettavaksi ja tutkittavaksi, ja suurin osa haastattelusta keskittyi tämän lähteen analysoimiseen.

Ensimmäinen haastattelu oli tänään iltapäivällä, ja se sujui näin:
"Ensin vähän kysymyksiä personal statementista, eli mun hakemuksen esseestä. Jes, niistä jutuista on aina kiva puhua, ja selitinkin ihan mielissäni siirtokarjalaisista. En tajunnut yhtä kysymystä, mutta höpötin jotain vähän sekavaa. Sitten puhuttiin siitä etukäteen annetusta lähteestä, jossa esitettiin case study. No, selvisi, että olin ymmärtänyt koko jutun aivan päinvastoin kuin se oikeasti oli. Vähän aikaa olin aika ymmälläni, mutta onneksi haastattelijat olivat tosi ystävällisiä ja auttoivat oikeille jäljille. Multa kysyttiin kovasti kysymyksiä, ja loppua kohti aloin oppia, miten oikein vastata niihin. Kysymykset olivat siis vähän hämäriä, ja aina kun luulin löytäneeni vastauksen, tuli samanlainen olo, kuin silloin kun saa matikan tehtävän ratkaistua. Näin jälkiviisaana voin siis sanoa, että oli tosi mielenkiintoinen kokemus, mutta kun haastattelun loputtua kättelin flunssakäsilläni nuhanenänä kaulahuivi lattialle tippuneena haastettelijoitani, en lievästi sanottuna tuntenut itseäni järin itsevarmaksi. Koitan olla turhia analysoimatta haastatteluja, mutta tiivistettynä jännä kokemus, mutta ei kovin hyvä haastattelu."


Huomenna on haastattelu numero kaksi, jossa tapaan kolme uutta haastattelijaa. Jatkan juttua siis taas pian uusien tarinoiden ja kuvien kanssa!

*Blogger on sekaisin, ja latasin juuri yhtä kuvaa 45 minuuttia -- ja sen lähetys epäonnistui. Mulla on kuitenkin kivoja kuvia joten lisäilen niitä kunhan teknologia on taas mun puolella. Siihen saakka pärjätään täytekuvilla!

1.12.2014

Maanantaisin pää lyö tyhjää

Maanantai. Työpäivä takana ja edessä treffit itseni kanssa. Reppu täpötäynnä selässä. Postipaketti kainalossa. Huppu syvällä päässä. Ilmassa koleus, joka hiipi ytimiin. Suuri kaipuu sohvalle villapeiton alle.

Jo kaukaa näin heidät, miehen makaamassa maassa ja naisen vieressä. Koetin katsoa muualle, koetin väistää tilannetta.


Vääjäämättä jalkani vetivät minua kaksikkoa kohden. Römeys äänessäni oli mitä vakuuttavin.

Ohikulkenut rouva ja setä joka oli kupsahtanut kumoon koetettuaan pissiä risteykseen. Tätä idän elämää.

Rouva oli soittanut kytät ja huolissaan haastatteli setää. Seisoin vieressä, vaihdoin painoa jalalta toiselle. Kuulin sohvan seireenikutsun. Astahtelin hermostuneena siinä paikoillani seistessä.

Kuulin ääneni sanovan; mene sinä vain tapahtumaasi, kyllä minä tässä varron poliiseja, olen seurana.


Se siitä kiirestä sohvalle, se laatuajasta itseni kanssa. Kun joku pysähtyy lähimmäisen luo, pitää hänelle olla kiltti. Mikään ei ole surullisempaa, kuin ihmiset jotka harppaavat ohitse.

Soitin uudestaan Häkeen ja sain kuulla kyydin olevan matkalla. Seisoin sitten siinä risteyksessä tummanpuhuvana michelinukkona ja koetin ylläpitää keskustelua sedän kanssa. Tiedätkö miten hankalaa on keskustella ihmisen kanssa jonka artikulointi on normaalioloissakin hivenen epäselvää, saati kännissä?



Oli siis ensimmäinen todella kylmä ja musta maanantai idässä. Siinä virtsalätäkön luona seistessä en paljon muuta kerennyt kuin vakuuttaa ystävällisille ihmisille kaiken olevan kunnossa ja kyydin olevan matkalla.

Ihmiset eivät harpanneet ohi, ihmiset eivät katsoneet toiseen suuntaan. Ihmiset pysähtyivät kesken kiireensä ja kysyivät voisivatko olla avuksi. Se lämmitti, ihmisten hyvyys.

Viimein poliisit saapuivat ja nappasivat seuralaiseni matkaansa. Jatkoin matkaani sohvalle.

Laatuaika itseni kanssa oli onnistunut; Tohtoria ja ruokaa. Illemmalla vasta tajusin, että vieraskynäkokkaus on jäänyt tekemättä ja iltaunien sijaan suuntasin keittiöön.


Täällä oli hetken aikaa loskaa, nappasin siitä pari kuvaa sinulle.