24.12.2014

Christmas Ball 2014

Joulunajan kunniaksi muutama kuva AC:n joulupippaloista. Happy holidays & onnea vuodelle 2015!

Kuten viime vuonnakin, juhlimme taas taloporukalla joulunaikaa hyvällä ruoalla ja vieläkin paremmalla seuralla. Jokaiselle oli arvottu deitti, ja onnetar suosi tänä vuonna, sillä sain ihanan Gabrielin seurakseni!
Gabriel (Ruotsi/Norja/UK) ja muikea minä
© Yuko
Me oltiin ihan meant to be, koska ollaan molemmat pohjoismaalaisia, ja mun virka Powys-talon edustajana oppilaskunnassa siirtyi syksyllä Gabrielille.
Ihana Dorm 8!
Sabina (Kiina), minä, Natasha (Libanon), Hellie (Englanti/Thaimaa)
© Yuko
Illan ohjelmassa oli siis ruokaa ja juomaa ja hyvää seuraa. Noi brittien vedettävät paukkujutut, joiden sisällä on aina paperikruunu, muovinen peli ja huono jouluvitsi ("Why does Santa need to see a counsellor? He has a low elf-esteem!") menee edelleen ihan yli mun ymmärryksen. Mutta hei, arvostan venäläisen Andreyn joulutamineita. Luulen, että arvaatte kenestä alla olevassa kuvassa olevasta puhun.
© Amelia
Illallisen aikana jaettiin ykkösvuotisille Awards, eli palkinnot siitä, että ovat niin ihania omia itsejään. Näitä palkintoja ei koskaan oteta kovin vakavasti, ja tänäkin vuonna niiden joukossa oli niin pyhiä rintakarvoja kuin aasialaista prinssi urheaa. 

Palkintojen lisäksi jokainen sai lahjan salaiselta joulupukiltaan. Muutama viikko ennen joulujuhlaa oltiin siis arvottu jokaiselle Secret Santa, joka jätti pieniä lahjoja ja hauskoja viestejä ennen itse juhlaa, ja juhlassa antoi muutaman punnan arvoisen isomman lahjan. Itse sain maailman suloisimmat pörrösukat ja aivan huikean itsetehdyn unisiepparin, josta roikkuu origamilintuja. Ivan, you know me so well!
© Amelia
Powysin aivan upean mahtavan ihanat tytöt! Kuvasta harmillisesti puuttuu muutama, mutta oioi kun meillä on kauniita ja älykkäitä ja hulvattomia tyttöjä meidän talossa. Huomatkaa myös hieman kypsempi (mutta silti ehdottoman nuorekas) "houseparent" Sara silmälaseineen. So much love!

Illallisen jälkeen haluttiin vielä jatkaa juhlia taloporukalla, ja sisäoppilaitoksessa kun ollaan, kaikkein järkevin ratkaisu oli tietenkin lähteä Science Blociin teknisen työn luokkaan. Siellä pienessä ja haisevassa luokkahuoneessa oltiin lähes kaikki 52, tanssittiin tietokoneiden näyttöjen sinisen kelmeässä valossa ja pidimme siirappisia puheita Powysista ja yhteishengestä.
© Amelia
Loppuun vielä hieman, eh, epäonnistunut Powys-kuva. Vaikka kuvien ottaminen aiheuttaa vaikeuksia, ollaan silti ehdottomasti paras talo kampuksella. Tekisi mieli olla oikein kliseinen ja hehkuttaa miten puolentoista vuoden aikana tästä vuotavasta, vetoisasta talosta on tullut asuintalon lisäksi paikka, jossa tunnen itseni aina tervetulleeksi ja rakastetuksi ja jonka asukkaista on tullut mulle kuin toinen perhe. Taidan kuitenkin olla liian juro suomalainen tuollaiseen sokeriin, mutta lupaan huutaa kurkkuni käheäksi aina tilaisuuden salliessa:
Powys United Will Never Be Defeated!

19.12.2014

United World Colleges: hakeminen

Olen Suomessa, Helsingissä, kotona. Third term oli ajoittain erittäin raskas ja vaikea, ja odotinkin Oxfordin-reissun jälkeen kotiintuloa kuin kuuta nousevaa, ja saapuessani Helsinki-Vantaalle olin ennen kaikkea helpottunut. Siksipä ensimmäisellä lomaviikolla oonkin lähinnä nukkunut ja nähnyt sukulaisia ja ystäviä, mutta parina iltapäivänä raahauduin parille lukiolle pitämään infotilaisuuden UWC-hausta. Pitäessäni mainospuhemaista esitelmääni hieman sönköttävällä suomella tajusin parikin asiaa: sen, että mun ajasta AC:ssa on jäljellä enää yksi neljäsosa, ja sen, miten kamalaa se on, koska mulle on jo nyt, vain reilu viikko lähtemisen jälkeen, tullut pieni ikävä. 


Miten siis päädyinkään tilanteeseen, jossa podin koti-ikävää sisäoppilaitokseen vieraassa maassa? Lokakuun 20. päivä vuonna 2011 löysin netissä jotain jännittävää. Kirjoitin siitä illalla päiväkirjaan, ja käytin muun muassa fraaseja "maailman miljoonas ihme" ja "menetin sydämeni". Sinä päivänä päädyin siis  vahingossa Maailmalle.netin kautta UWC Finlandin sivuille ja luin United World College -kouluista ekaa kertaa. Sain selville, että nämä UWC-koulut ovat superkansainvälisiä maailmanparantajahenkisiä IB-lukioita ympäri maailmaa, ja että jokainen suomalainen UWC-oppilas opiskelee täydellä stipendillä. Mitä enemmän  opin, sitä varmempi olin, että UWC oli se mun juttu. Ja näiden muutaman viime vuoden aikana olen tullut tästä vain entistä varmemmaksi.

Mun tekisi mieli kirjoittaa jotain tosi osuvaa, joka kiteyttäisi kaikki ne lukuisat syyt, joiden takia rakastuin tähän liikkeeseen silloin huimat kolme vuotta sitten, ja joiden takia olen tässä edelleen täydellä sydämellä mukana. Tämä ei kuitenkaan onnistu, koska ensinnäkään en ikinä osaisi kuvailla mitään näin mullistavaa, ja toisekseen en usko että siitä olisi mitään hyötyä. Oon sitä mieltä, että UWC joko kolahtaa tai ei kolahda, ja tätä mun blogia lukemalla saa paljon vakuuttavamman kuvan koko järjestöstä kuin jostain hölmöstä mainosmielessä kirjoitetusta listanpoikasesta.


Kuitenkin koska  on ollut niin merkittävä mun elämässä, tahdon kertoa tästä mahdollisuudesta.
Voit siis hakea jos olet...
1. ... Suomen kansalainen ja
2. ... lukion ekalla.
Millään muullahan ei ole merkitystä: ei etnisellä tai sosio-ekonomisella taustalla (monimuotoisuuttahan tässä haetaan ja täysstipendi kattaa kaikki kulut) tai millään muullakaan, vain UWC-henkisyydellä ja oikealla asenteella.



Muistan edelleen sen hakuajan varpaita jäätävän jännityksen, joka tuntui melkein fyysiseltä voimalta. Vuoden 2015 haku on ensimmäistä kertaa jo tammikuussa, joten se hakemusprosessi lienee jo ajankohtainen joillekin hakijoille. Kommenttiboksi on tietysti aina avoinna, ja voin myös sähköpostilla tai Facebookissa niin ryhmässä kuin yksityisestikin vastata kysymyksiin tai ihan vain fiilistellä UWC:ta!


Pari vinkkiä UWC-hakuun:
1. Kirjoita itsesi näköinen hakemus: ole rehellinen, kerro sinulle tärkeistä asioista ja luota siihen, että UWC tarvitsee monenlaisia persoonia
2. Ime itsesi täyteen tietoa. Lue artikkeleita blogeja, katso videoita ja keskiviikkona netissä julkaistu dokumentti (löytyy postauksen lopusta). Innostu, ja anna sen näkyä.
3. Kirjoita se hakemus ajoissa ja lähetä se jos yhtään kiinnostaa. Mulla on pari kaveria, jotka jättivät aivan viime metreillä hakematta koska "ei sitä stipendiä kuitenkaan saa" ja myöhemmin myönsivät, että olisi sittenkin pitänyt edes yrittää. Älä siis vain jää katumaan!



The UWC Spirit (Full Documentary) from Andres Broennimann on Vimeo.

Toissapäivänä internetensi-iltansa saanut UWC-dokumentti The UWC Spirit on kuin 40 minuuttinen promovideo, mutta hei, nauttikaa!

PS: Eikö UWC ole ajankohtainen, mutta uskonnon ja valtioiden rajat ylittävä solidaarisuus kiinnostaa? Kurkkaa tämä juttu Australiasta ja tämä Intiasta, and your faith in humanity will be restored.

15.12.2014

Pohjantähden alla

Karattiin kahdesti. Seistiin keskellä pilkkopimeää jalkapallokenttää, täristiin kylmästä ja tähdet tanssivat pikkiriikkisinä pisteinä meitä ympäröivässä mustassa.
Laitettiin kaksi sohvaa päällekkäin, ja ryömittiin väliin jääneeseen rakoon maailmaa pakoon. Sun syödessä maissilastuja, mä kerroin. Puhuin tunneilta tuntuneen hetken flirttaillen salaisuuksilla, mutten koskaan paljastanut liikaa. Sen sijaan sinä kysyit, ja jokaisella kysymyksellä riisuuduit kovasta ulkokuorestasi entistä paljaammaksi.
Löysin yllättävää lämpöä, ja sitten meidät revittiin erilleen.




Yllätyksekseni opin, että fyysisellä ja henkisellä etäisyydellä on negatiivinen korrelaatio niin, että mitä pidempi etäisyys, sitä lähempänä tunnuit olevan. Valvoin aina tunnin pidempään, kun puhuimme itsemme tyhjiksi ja joskus vain istuimme hiljaisuudessa. Kerroit, että Puolassa joululahjat avataan aattona ensimmäisten tähtien ilmestyessä taivaalle, ja surtiin puolalaisten puolesta pilvisiä jouluja. Joskus puhuit ketsupista srilankalaisesta riisistä, muutaman kerran mainitsit juuresi sateisilla saarilla, satunnaisesti ylistit ruotsalaisten kielitaitoa. Siinä missä mulla on vaikeuksia kuulua yhteenkään AC:n kansallisuusryhmään, laskit, että itse kuulut kuuteen.

Kerran pyysit minut käytävään ja silmät ristissä kysyit mitä on meneillään. Seisoin selkä seinää vasten, mutta yllättävän käänteen kautta se olitkin sinä joka murtui. Avasit suusi etkä osannut sulkea sitä enää. Sanat vyöryivät ja kerroit, miten olet aina epäonnistunut kaikessa. Kerroit, miten sillä ei koskaan ollut mitään merkitystä, koska olet aina lähtenyt. Elämäsi on kulkenut muutaman vuoden sykleissä, ja olet rakentanut itsesi sen varaan, ettei mikään ole pysyvää. Olit aina ulkopuolinen, ihonvärisi, tottumuksiesi, kielesi, olemuksesi takia.



Vielä muutama hetki takaperin toivoin, että olisin voinut kasvaa kuten sinä: monessa kulttuurissa, monella mantereella, monella kielellä. Arvostin suomalaisuutta ja elämän vakautta, mutta siinä ei ole samanlaista eksotiikkaa kuin siinä, että esitellessään itsensä käy läpi puolet maailmankartasta. Ajattelin, että olen jotenkin rajoittunut, kun puhun vain paria hassua kieltä ja tunnen vain oman kulttuurini.

Täällä lähes sadan kulttuurin kehdossa kuitenkin ymmärsin jotain. Maasta ja kulttuurista toiseen jatkuva muuttaminen voi helposti sekoittaa pään: on aina se uusi oppilas, lapsuudenystäviä ei ole tavannut vuosiin, eikä tiedä minne kaivata kun koti-ikävä kaivertaa. Eräs, joka tuntee monia sinunlaisia miljoonakansalaisia, sanoi, että it can either make you or break you. En ole vieläkään varma mitä se teki sinulle.


Nykyään olen jotenkin kummallisesti helpottunut siitä, että voin yhdellä sormella osoittaa kartasta kotini. Fyysinen etäisyys on opettanut arvostamaan kotia entistä enemmän, ja tunnen ylpeyttä esitellessäni olevani Suomesta. Kun joulukuun kuudentena istuin puolentoista muun suomalaisen kanssa Pentti Kouri –talon olohuoneessa isomummin Suomi-paita päällä syöden poroa ja salmiakkia sen miltä glöginjuonnilta ehdin, tunsin itseni isänmaallisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. 
Mutta siinä missä se päivä merkitsi 97 vuotta itsenäisyyttä itänaapurista yhdelle kansalle, jokainen päivä merkitsee itsenäisyyttä kansoista sinulle, maailmankansalaiselle.



Loppuun vielä hyvää musiikkia muistuttamaan, että monipuolisuus on rikkaus.

13.12.2014

Haastattelu Oxfordissa osa 2

Kävelykatu: kerrankin aurinko paistoi
Nyt Oxford on jo takana päin, ja pakko sanoa, että olipa reissu! Ehdottomasti yksi niistä kuuluisista once-in-a-lifetime –kokemuksista. Ja hei kaikki te, jotka lähetitte rohkaisevia viestejä ja olitte haastatteluhengessä mukana – valtavat kiitokset ja hurjasti haleja!

Torstainen haastattelu meni siis näin:
”Sain taas katkelman laista ja siihen liittyvän casen,  ja innostuin heti kun huomasin, että lakipätkä oli ihmisoikeuksien julistuksesta. Jes, tästä on oikeesti mukava puhua! Tällä kertaa haastattelijat olivat nuorempia ja rennompia, ja kyselivät haastattelun alkuun kiinnostuneena kuulumisia sekä juttelivat Suomesta ja karatesta. Tällä kertaa olinkin paljon rennompi ja itsevarmempi, ja oikeasti nautin myös siitä haastattelun akateemisesta osasta. Se case oli tosi mielenkiintoinen, ja ihan rehellisesti sanottuna olisin mielelläni puhunut siitä pidempään kuin sen hassun puolituntisen!

Suurin osa kysymyksistä oli haastavia, ja jouduin selaamaan sitä lähes kymmenen sivun paperinippua edestakaisin muutaman minuutin ennen kuin keksin vastauksen, ja aina välillä löysin itseni umpikujasta ja jouduin taas peruuttamaan ja vaihtamaan argumenttieni suuntaa. Haastattelijat olivat kuitenkin tosi kannustavia ja auttavaisia, ja ohjasivat hyvin oikeaan suuntaan. Haastattelun jälkeen mulla oli tosi hyvä mieli, koska niin hassulta kuin se kuulostaakin, mulla oli ollut tosi hauskaa. Kuitenkin mitä pidempi aika haastattelusta kuluu, muistan lisää yksityiskohtia joita en ottanut huomioon ja keksin heikkouksia väitteissäni. Yritän olla analysoimatta suoritustani sen kummempia, mutten jotenkin pääse eroon tästä tunteesta, joka muistuttaa sitä fiilistä kun luulee menestyneensä kokeessa hyvin, ja tajuaakin kokeen jälkeen, että ymmärsi jonkun tärkeän jutun ihan väärin.”


Tiivistettynä en siis ole kovinkaan optimistinen sisäänpääsymahdollisuuksistani, mutta meille lohdutukseksi meille kerrottiin, että niin Blair kuin Clintonkin hakivat Balliol-collegeen lukemaan lakia, eikä kumpikaan päässyt sisälle. Ja muutenkin, mulla oli aivan huikea puolikas viikko Oxfordissa. Koska haastattelut eivät vieneet juurikaan aikaa eikä niihin oikein voinut valmistautua, ehdin…

… rakastua Balliol-collegeen. Vuona 1263 perustettu college on Oxfordin vanhin, aivan kaupungin sydämessä ja tunnetusti poliittisesti liberaalimpi kuin suurin osa muista Oxfordin collegeista. Käy mulle!



… kiertää ah-niin-symppistä Oxfordin kaupunkia. Blackwell’s-kirjakauppa ihan oikeasti on taivas maan päällä! Mun ystävä Cat oli myös tehnyt suloisimman löydön, jonka tahdon jakaa: Balliolin vieressä sijaitsevan Oxfam-hyväntekeväisyyskaupan peränurkassa on hylly, jossa myydään vanhoja Oxfordiin lähetettyjä postikortteja. Kortit on lähetetty ympäri maailmaa, ja osassa on vielä kirjoituksia jäljellä.

Vuosittaiset joulumarkkinat
… käydä Ressun-aikaisten vanhojen luokkalaisten kanssa jäätelöllä. Oxfordin oma G&Ds oli herkkua, ja oli mukava nähdä vanhoja tuttuja!

… illallistaa AC:n Oxford-porukalla. Meitä oli yhteensä neljä, ja kun oltiin kaikki eri collegeissa, oli mukava olla hetki yhdessä ja jakaa haastattelukokemuksia. Esimerkkikysymys filosofiassa:
”Give two statements that cannot both be true but can both be false.”

Näkymä huoneen ikkunasta
… käydä katsomassa aivan huikea Dirty Dancing parin muun AC:laisen kanssa. Opiskelijabudjetilla päädyttiin aika reunapaikoille, mutta oi että oli hyvä show! Lopussa koko yleisö vislasi ja taputti seisten (tai meidän tapauksessa tanssien, se musiikki oli niin mukaansatempaavaa!).


… ihan vaan olla. Tunsin itseni niin vapaaksi, kun sain mennä ja tulla miten huvitti välittämättä check-in-ajoista (ja silti menin joka ilta nukkumaan viimeistään yhdeltätoista haha) ja sain olla pitkästä aikaa ihan yksin. Vietin pitkiä aikoja mun leveällä ikkunalaudalla kuunnellen joulumarkkinoiden orkesteria ja katsellen sateessa juoksevia pieniä ihmisiä ja kapeilla kaduilla horjuen kurvaavia turistibusseja.

Mun pesä

Perjantai-iltana seikkailin Oxfordista Airline-bussille Heathrow’lle (suosittelen! Nopeeta ja helppoa, sekä halvempaa kuin junabussimetrosekoilu) missä vietin yöni. Heh, hohdokasta, mutta sain mä vähän nukuttua ja katsoin Diktaattorin. UWC-oppilaana mikään ei naurata yhtä paljoa kuin stereotypiat ja niiden pilkkaaminen, right? Nyt istun kolmatta tuntia samassa kahvilassa Arlandan lentokentällä, lupaan itselleni ties monettako kertaa että ensi kerralla varaan suoran lennon ja sadattelen sitä, että käytin jo kaiken ilmaisen netin enkä saa tätä julkaistua ennen kuin pääsen Suomeen.
Kohta hyppään tämän vuoden viimeiselle lennolleni.

Määränpää: koti.

11.12.2014

Haastattelu Oxfordissa osa 1

Joskus pikkutyttönä katoin Blondin kostoa, ja ajattelin, että kylläpä tuo Elle on sitten kiva ja fiksukin vielä, kun noin vain pääsi lakikouluun. Vähän vanhempana pohdin, että yhteiskunta on aika mielenkiintoinen juttu, ja sitä voisi joskus ihan opiskella syvemminkin. En innostunut politiikan työllistymismahdollisuuksista ja taloustieto tuntui vähän kuivalta, mutta koska olen aina pitänyt väittelemisestä eikä mikään saa mua suuttumaan samalla tavalla kuin epäoikeudenmukaisuus, keksin papan jalanjäljissä lähteä lukemaan lakia.

Pari vuotta sulattelin ajatusta ja mietin muita vaihtoehtoja, mutten koskaan luopunut protuikäisen Miinan suunnitelmasta. Siispä samana päivänä kun täytin 18, eli lokakuun ensimmäisenä päivänä ihan tuossa pari kuukautta sitten, lähetin UCAS-hakulomakkeen viiteen brittiyliopistoon lukemaan lakia. Hain hieman erilaisille kursseille ympäri Englantia, ja yksi näistä vaihtoehdoista oli Oxfordin yliopiston Law with European Law. Kyseessä on siis neljän vuoden lakikurssi, joista kaksi ekaa ja vika vuosi opiskellaan Oxfordissa ja kolmas vuosi Alankomaissa lukien eurooppalaista ja kansainvälistä oikeutta. Pari viikkoa sitten postilaatikkoon tupsahti iloinen kirje, jossa mut kutsuttiin haastatteluihin. Olen parhaillaan siis täällä Oxfordissa, ja ajattelin hieman kertoa tästä haastatteluprosessista.

Tämä on mun kolmas kerta Oxfordissa. Ekalla kerralla oltiin täällä ihan vain muutama tunti, ja tokalla kerralla juoksin avointen ovien päivänä collegesta toiseen. Ihan sattumalta julkaisin tuossa postauksessa avoimista ovista kuvan, jossa nippanappa näkyy tämä huone, jossa täällä majoitun. 
Oxford syyskuussa. Majoitun tuossa vaaleankellertävän talon päädyssä ihan suoraan keskellä kuvaa, oikeastaan vähän tuon puun takana. *
Havaintoja mun collegesta, Balliolista:

- Kaikki täällä ovat tavattoman ystävällisiä, ja kaikilla tarkoitan siis niin hakijoita, nykyisiä oppilaita kuin professoreitakin.
- Vertailen tätä asuntolaeloa täällä paljon AC:n arkeen, ja sen huomasin, että ruoka ei ole yhtä hyvää.
- ... mutta suihkut ovat paremmat, joten plussa Balliolille.
- Tykkään myös tästä ihan keskustan sijainnista, vähän eroa Walesin maaseutuun. Mun ikkunoista näkee kaksi kiireistä katua, eikä metelikään haittaa.
- Tässä huoneessa on kaksinkertaiset ikkunat, mutta jostain syystä silti tuulee sisälle. Brittiläinen arkkitehtuuri iskee jälleen!
- Mun huone on suunnilleen saman kokoinen kuin AC:ssa, paitsi että täällä mulla ei ole kolmea huonekaveria. Niin paljon tilaa, että mahtuu vaikka tanssimaan! Siispä tanssin:
Kukaan ei sitten tämän kuvan jälkeen kysy miten ihmeessä pääsin tänne haastatteluun.
Mulla on tosiaan ollut aikaa tanssia, taapertaa ympäri Oxfordia, juoda teetä vanhan luokkalaisen kanssa sekä istua ah-niin-ihanalla leveällä ikkunalaudalla. Alkuviikosta iskenyt flunssa vaivaa vähän edelleen, enkä toipilaana viitsi juoksennella ihan koko aikaa, ja päätin antaa itselleni vähän lomaa IB-hommistakin, joten vapaa-aikaa haastattelujen välissä kyllä on.

En oikein missään vaiheessa ennen tänne tuloa osannut jännittää. Tai no, kyllä mä jännitin, mutta se oli jotenkin sellaista kummallista vähän pakotettua ja vaivallosta hermostuneisuutta. Aivan rehellisesti sanottuna en uskonut, että pääsisin tänne saakka, koska yksi aivan kamala soveltuvuuskoe, LNAT nimeltään, meni niin karsean huonosti. Lähdin siis matkaan todella yllättyneenä ja äärettömän innostuneena. Yksi näiden haastatteluiden hyvistä puolista on mun mielestä se, että pääsee muutamaksi päiväksi elämään tällaista wannabe-opiskelijaelämää. Me nimittäin asutaan ihan niissä samoissa asuntoissa ja syödään samassa ruokalassa kuin kaikki oikeat opiskelijat, ja sanotaan vielä sitäkin, että haastattelut muistuttavat rakenteeltaan Oxfordin tutoriaaleihin keskittynyttä opetustyyliä. Tulin tänne siis tosi optimistisena, ja kuten äitille flunssaisena sanoin: pää täytyy pitää pystyssä, koska muuten nenä alkaa vuotaa.

Junasta jossain päin Englantia, kuva syyskuulta. *
Mutta vitsit ja rentoilu sikseen, olenhan vakava ja järkevä haastateltava. Mulla on yhteensä kaksi haastattelua, joissa kummassakin oli paikalla kolme haastattelijaa. 45 minuuttia ennen haastattelua sain lähteen luettavaksi ja tutkittavaksi, ja suurin osa haastattelusta keskittyi tämän lähteen analysoimiseen.

Ensimmäinen haastattelu oli tänään iltapäivällä, ja se sujui näin:
"Ensin vähän kysymyksiä personal statementista, eli mun hakemuksen esseestä. Jes, niistä jutuista on aina kiva puhua, ja selitinkin ihan mielissäni siirtokarjalaisista. En tajunnut yhtä kysymystä, mutta höpötin jotain vähän sekavaa. Sitten puhuttiin siitä etukäteen annetusta lähteestä, jossa esitettiin case study. No, selvisi, että olin ymmärtänyt koko jutun aivan päinvastoin kuin se oikeasti oli. Vähän aikaa olin aika ymmälläni, mutta onneksi haastattelijat olivat tosi ystävällisiä ja auttoivat oikeille jäljille. Multa kysyttiin kovasti kysymyksiä, ja loppua kohti aloin oppia, miten oikein vastata niihin. Kysymykset olivat siis vähän hämäriä, ja aina kun luulin löytäneeni vastauksen, tuli samanlainen olo, kuin silloin kun saa matikan tehtävän ratkaistua. Näin jälkiviisaana voin siis sanoa, että oli tosi mielenkiintoinen kokemus, mutta kun haastattelun loputtua kättelin flunssakäsilläni nuhanenänä kaulahuivi lattialle tippuneena haastettelijoitani, en lievästi sanottuna tuntenut itseäni järin itsevarmaksi. Koitan olla turhia analysoimatta haastatteluja, mutta tiivistettynä jännä kokemus, mutta ei kovin hyvä haastattelu."


Huomenna on haastattelu numero kaksi, jossa tapaan kolme uutta haastattelijaa. Jatkan juttua siis taas pian uusien tarinoiden ja kuvien kanssa!

*Blogger on sekaisin, ja latasin juuri yhtä kuvaa 45 minuuttia -- ja sen lähetys epäonnistui. Mulla on kuitenkin kivoja kuvia joten lisäilen niitä kunhan teknologia on taas mun puolella. Siihen saakka pärjätään täytekuvilla!

1.12.2014

Maanantaisin pää lyö tyhjää

Maanantai. Työpäivä takana ja edessä treffit itseni kanssa. Reppu täpötäynnä selässä. Postipaketti kainalossa. Huppu syvällä päässä. Ilmassa koleus, joka hiipi ytimiin. Suuri kaipuu sohvalle villapeiton alle.

Jo kaukaa näin heidät, miehen makaamassa maassa ja naisen vieressä. Koetin katsoa muualle, koetin väistää tilannetta.


Vääjäämättä jalkani vetivät minua kaksikkoa kohden. Römeys äänessäni oli mitä vakuuttavin.

Ohikulkenut rouva ja setä joka oli kupsahtanut kumoon koetettuaan pissiä risteykseen. Tätä idän elämää.

Rouva oli soittanut kytät ja huolissaan haastatteli setää. Seisoin vieressä, vaihdoin painoa jalalta toiselle. Kuulin sohvan seireenikutsun. Astahtelin hermostuneena siinä paikoillani seistessä.

Kuulin ääneni sanovan; mene sinä vain tapahtumaasi, kyllä minä tässä varron poliiseja, olen seurana.


Se siitä kiirestä sohvalle, se laatuajasta itseni kanssa. Kun joku pysähtyy lähimmäisen luo, pitää hänelle olla kiltti. Mikään ei ole surullisempaa, kuin ihmiset jotka harppaavat ohitse.

Soitin uudestaan Häkeen ja sain kuulla kyydin olevan matkalla. Seisoin sitten siinä risteyksessä tummanpuhuvana michelinukkona ja koetin ylläpitää keskustelua sedän kanssa. Tiedätkö miten hankalaa on keskustella ihmisen kanssa jonka artikulointi on normaalioloissakin hivenen epäselvää, saati kännissä?



Oli siis ensimmäinen todella kylmä ja musta maanantai idässä. Siinä virtsalätäkön luona seistessä en paljon muuta kerennyt kuin vakuuttaa ystävällisille ihmisille kaiken olevan kunnossa ja kyydin olevan matkalla.

Ihmiset eivät harpanneet ohi, ihmiset eivät katsoneet toiseen suuntaan. Ihmiset pysähtyivät kesken kiireensä ja kysyivät voisivatko olla avuksi. Se lämmitti, ihmisten hyvyys.

Viimein poliisit saapuivat ja nappasivat seuralaiseni matkaansa. Jatkoin matkaani sohvalle.

Laatuaika itseni kanssa oli onnistunut; Tohtoria ja ruokaa. Illemmalla vasta tajusin, että vieraskynäkokkaus on jäänyt tekemättä ja iltaunien sijaan suuntasin keittiöön.


Täällä oli hetken aikaa loskaa, nappasin siitä pari kuvaa sinulle.

27.11.2014

Tahdon


Tahdon tasa-arvoisen Suomen, tahdon tasavertaisen avioliittolain. 
Tahdothan sinäkin? 

Klikkaa tästä niin saat muokattua kampanjaan sopivan kuvan!

***

Jotta tämä postaus ei jäisi ihan tyngäksi, tahdon myös kertoa pari mukavaa juttua tältä viikolta:

- Tää tasavertainen avioliittolaki tosiaan on inspiroinut mua. IB:llä joka aineessa on kurssitöitä, jotka vaikuttavat loppuarvosanaan. Alettiin juuri kirjoittaa matikan tutkielmia, ja olin alkuun ihan hukassa aiheen keksimisen kanssa. Päätin kuitenkin tehdä jotain mielenkiintoista, ja nyt tutkin matikan avulla sukupuolineutraaleja avioliittolakeja ympäri maailmaa! Muutenkin tuntuu, että mulla on hassun voimakas HBLT-teema mun kurssitöissä, sillä englannin suullisessa esitelmässä analysoin Glad To Be Gay:tä ja saksan kirjoitelmassa puhuin Conchita Wurstin puheesta seksuaalioikeuksista Euroopassa. Ainakin pääsen kirjoittamaan mielenkiintoisista aiheista, eli jotain positiivista kaikessa työnteossa.

- Eilen oli mukava päivä. Kiiruhdin heti tuntien jälkeen Llantwitiin tarkoituksenani käydä ruokakaupassa ja mennä kylän parhaaseen teehuoneeseen juomaan ruusuteetä ja opiskelemaan. Noh, toisin kävi. Päädyin Llantwitiin ja vielä sinne teehuoneellekin, mutta sain seuraa libyalaisesta Reemista ja norjalaisesta Kristinestä, ja ihan vahingossa se opiskelu unohtui ja päädyttiinkin vain juttelemaan tulevaisuudesta, terrorismista ja siitä, miten mun kuva libyalaisessa kansallispuvussa on levinnyt libyalaisten keskuudessa Facebookissa. Sain kommenttia siitä, että oon kovin blondi ja kauheen valkonen, eli täytynee siis käydä kampaajalla ja suihkurusketuksessa ennen kun seuraavan kerran leikin olevani jostain etelän lämmöstä.

Middle Eastern Conference, kuva
Miina goes Libya, Charlotte (Belgia), Reem (Libya)
- Heräsin viime yönä kahdelta. En kärsi insomniasta, vaan mulla on naapuritalossa sellainen ystävä, joka halusin yllättää stressin lähes nujertamat AC:laiset ällösöpöillä aforismeilla. Tää mun ystävä, Maddy, siis kirjoitti pienille lapuille sellaisia lauseita kuten "Smile while you still have the teeth", ja pyysi jokaisesta talosta jotakuta postinkantajaksi, ja mä lupasin olla vastuussa Powysin tytöistä. Meidän postipatejen tehtävänä oli yön hiljaisuudessa viedä laput paikoilleen oppilaiden yöpöydille, joilla ne odottivat keskiviikkoaamu-unisia silmiä. Tein siis yön hyvän työn ninjaillen pimeydessä huoneesta toiseen!

- Lauantaina kävin tämän vuoden ensimmäisellä jouluaterialla. No, en nyt ihan, mutta kaveri pääsi Cambridgen haastatteluihin ja lähtee niiden takia joululomalle jo ennen meidän joulupippaloita. Haluttiin kuitenkin juhlia kolmannen lukukauden päättymistä porukassa, ja käytiin pubissa burgereilla. Päästiin nauttimaan myös Walesin marraskuisesta auringonpaisteesta! (Oikeesti täällä sataa ja on pimeetä ja karseen kylmää melkein koko ajan, lauantai oli vaan poikkeus.)

Mex (Turkki/UK), Jonas (Norja), Natasha (Libanon), Ivan (Espanja)
- Jooga on parasta. Oli niin raikas olo reilun tunnin melkein yksityistunnin jälkeen, ja opin myös (melkein) seisomaan pää alaspäin selkä mutkalla seinää vasten sekä leikkimään meritähteä lihakset tutisten. Afternoon well spent!

- Olen edelleenkin aktiivisesti mukana AC:n Peace Councilissa. Me ollaan uusi komitea, sillä perustettiin itse itsemme viime keväänä. Tänä vuonna ollaan jo vakavasti otettava porukka, jolla on yhteensä 14 virallista edustajaa oppilastaloista, ja päästiin myös mukaan järjestämään tammikuista United World Conferencea. Meillä ei kuitenkaan ollut virallista banneria tai logoa, ja mikäs se sellainen komitea on jolla ei ole banneria? Asia täytyi siis korjata, ja kahvitauolla tuotiin vanha AC:n juliste, maalia ja hanskoja ruokalaan ja pyydettiin kaikkia rauhaa rakastavia osallistumaan. Tältä näyttää lopputulos:
Hands up for peace!
- Jossain päin somen ihmeellistä maailmaa joku oli linkannut videon. Katsoin sen, inspiroiduin, ja someaktiivina koen velvollisuudekseni laittaa hyvän kiertämään. Siispä täältä pesee 20 mun mielestä erittäin mielenkiintoista ja hyödyllistä minuuttia:



- Vielä yksi kiva juttu. Maanantaina sain Oxfordin yliopistosta iloisen sähköpostin, jossa mut kutsuttiin Balliolin collegeen haastatteluun joulukuun puolivälissä. Äääks!

25.11.2014

Koti-ikävästä

Pienestä pitäen vietin paljon aikaa reissussa: vietin pitkiä aikoja Mummolassa, kiersin Suomea sukulaisten matkassa ja seitsenvuotiaasta juoksin kesäleireillä. Olin tottunut olemaan pitkiäkin aikoja poissa kotoa, ja vaikka aina olikin kiva tulla kotiin, en oikein koskaan potenut sellaista valtavaa itkupotkukoti-ikävää. 

Atlantic Collegeen lähteminen aika luonnollisesti sekoitti pakkaa, koska olin ensimmäistä kertaa kuukausikaupalla poissa kotoa. Kuitenkin, olin onnekas ja kuten aikaisemmin kirjoitin, en oikein kärsinyt kovasta koti-ikävästä koko ensimmäisen vuoden aikana. Oletin siis päässeeni helpolla, ja siksi yllätyinkin, kun toisen vuoden aikana aloin kaivata kotia paljon ykkösvuotta enemmän. Vaikka mulla koti-ikävä on ennemminkin seuraus paineista ja stressistä kuin se suurin syy pahaan oloon, koen tärkeäksi pysähtyä hetkeksi miettimään mistä tässä kaikessa oikein on kyse.


Mitä mulla sitten on ollut niin kova ikävä?

- Äitiä ja perhettä ja kavereita. Ihan valtava ikävä. Aika odotettavissa ja itsestäänselvää, mutta sellainen juttu johon ei oikein voi varautua. Surettaa, miten nykyään olen niin riippuvainen Skypestä, Facebookista ja WhatsAppista, koska ne tarjoavat sen ainoan pienen palan kotia, jonka voin täällä saada.   

- Yksityisyyttä. Yksinkertaisesti sitä, että voi rääkyä karaokea alasti tai pukeutua mummon vanhoihin kimaltaviin kasarikuteisiin sunnuntaiaamuna. En väitä, että välttämättä tekisin niin, mutta se että voi jos tahtoo, se vapaus olla välittämättä kenenkään muun mielipiteestä, sitä minä kaipaan.

- Suomen kieltä. Mun mielestä suomi on ehdottomasti maailman kaunein ja tärkein ja merkityksellisin kieli, eikä mulla oo koskaan ollut ysiä huonompaa äidinkielessä. En täällä AC:ssa tosiaan opiskele suomea, ja olenkin huomannut unohtelevani sanoja ja kielioppisääntöjä sekä käyttäväni aina välillä hyi-niin-hirveitä anglismeja ("ottaa suihku?" sinä-passiivi?). Entiselle äidinkielihirmulle tämä on ollut tosi surullinen ja nolo muutos. Totta puhuen pelkään vähän, että mitenköhän mun suomen käy, jos päädyn vielä yliopistoonkin ulkomaille.

- Sitä, että on hyväksyttävää olla tekemättä mitään. Tällä hetkellä meillä on AC:ssa paljon keskustelua niin akateemisista kuin muistakin paineista, ja kieltämättä lähes jokainen kakkosvuotinen (minut mukaan lukien) on kävelevä stressikasa. Tästä huolimatta meidän koulu on niin tupaten täynnä  hyperaktiivisia perfektionisteja, jotka eivät aina osaa ottaa iisisti. Siksipä meillä onkin aika voimakasta sosiaalista painetta olla kaikessa mukana ja olla hyvä parempi paras siinä mihin ikinä ryhtyykään. Kaipaan sitä, että voin tulla koulusta kotiin, laittaa aivot pois päältä ja olla tekemättä mitään, ja se oli ihan okei.

- Suomalainen kulttuuri. Ja tällä tarkoitan just sitä ihanan juroa suomalaisjuntteilua, sitä, että on okei olla hiljaa, kaikille ei ole pakko puhua, eikä aina tarvitse olla maailman sosiaalisin. Joskus on vain niin mahdottoman väsyttävää olla jatkuvasti olevinaan niin hyvällä tuulella ja kysellä kuulumisia, vaikka oikeasti haluisi vain sen aamukahvin ja hetken hiljaisuutta ennen pitkää päivää. Olen myös oppinut arvostamaan enemmän joitain luonteenpiirteitä, kuten rehellisyyttä ja mutkattomuutta, jotka tuntuvat kuuluvan suomalaiseen kulttuuriin voimakkaammin kuin moneen muuhun.


Jotta tämä ei menisi pelkäksi valittamiseksi ja surkutteluksi, täytynee mun ottaa huomioon myös kolikon kääntöpuoli. Mitä mä olenkaan oppinut kaikesta kurjuudesta?

- Itsenäisyyttä. Sellaiset aikuiset käytännönjutut, kuten verkkopankin käyttäminen tai lentolippujen ostaminen hoituvat nykyään jos ei sujuvasti niin ainakin entistä paljon paremmin. Tätäkin tärkempää on kuitenkin se, että olen oppinut selviäväni yksin. Osittain olen ymmärtänyt tukiverkkoni kestävyyden, ja osittain olen vain tajunnut, että pärjään omin voimin vaikeistakin tilanteista. Tästä syystä olen nykyään paljon itsevarmempi, ja se on tietysti tosi hyvä juttu.

- Niin henkisen kuin fyysisenkin tilan jakaminen on aika luonnollisesti opettanut juurikin sitä jakamista. Oikeastaan kaiken voi tehdä yhdessä ja ihan rehellisesti sanottuna monet asiat (kuten hiustenpesu ja pyykkien kuivumaan ripustaminen) ovat paljon hauskempia kun on seuraa. Se on opettanut joustavuutta ja muiden huomioon ottamista: en kälätä puhelimessa omassa huoneessani jos siellä on muita, ja jos herään tuntia ennen muita ehtiäkseni meditoimaan, käytän pukeutuessani kattovalon sijaan taskulamppua.

- Englannin kieltä. Aika itsestäänselvä juttu, mutta mainittakoon vastapainoksi tuolla suomi-kommentille. Kai mun pitäisi aktiivisemmin ylläpitää suomea, mutta täällä jää aika vähän aikaa tehdä ylimääräisiä "töitä". Luotan siis siihen, että suomi on vähän kuin polkupyörällä ajaminen, ja hurjastakin horjumisesta huolimatta pääsen aina eteenpäin.

- Tässä painekattilassa omat rajat tulevat väistämättä tutuiksi: täytyy itse oppia tuntemaan itsensä niin hyvin, että teitää milloin vauhti on liian kova ja milloin pää ja keho eivät meinaa pysyä mukana. Kun tietää mitä ja milloin osaa ja pystyy, on helpompi olla realistinen tavoitteiden kanssa, ja kaipa tämä kulkee käsi kädessä tuon itsevarmuuden kanssa.

- UWC:n arvoihin kuuluu tärkeänä osana itsensä jatkuva haastaminen, ja sitä arki täällä kyllä joskus on. AC:n omaan kulttuuriin ja sen oppilaiden taustojen erilaisuuteen tottui yllättävän nopeasti, mutta ei sitä omalla mukavuusaluellaan liian pysyvästi kannata olla. Tulin tänne juurikin oppiakseni muista kulttuureista ja elääkseni erilaista elämää, eli kai tämä oli jonkinlaista veren nenästä kaivamista, joka jollain kummallisella masokistisella tavalla tekee tästä paikasta juuri niin upean kuin se on.


***
Sellaisia pohdintoja tällä kertaa. Enää muutama jännittävä viikko ennen joululomaa, ja siihen saakka mussutan jääkaapissa lymyäviä Ruispaloja, fiilistelen korvanapeista kuuluvaa suomalaista ysärirokkia, ja muistan että "home is where the heart is, maybe mine's happy in a few pieces".

Kuvat talvelta ja kesältä 2013.

23.11.2014

Ajatuksia

Viime viikot ovat olleet vaikeita. Stressitsunami on vyörynyt kaikkien kakkosvuotisten yli, ja meillä on ollut vaikeuksia pysyä pinnalla, ja huomasin itse viime sunnuntaina, että olin jonkun karsean hermoromahduspurkauksen partaalla. Olo oli koko ajan hattarainen, pää tuntui höpöltä ja olin väsynyt ikuisuutta pidempien unien jälkeen, enkä saanut mitään koulutöitä tehtyä kovasta yrityksestä huolimatta. Kaikesta hauskasta huolimatta ajoittain AC:n intensiivisyys käy oikeasti voimille. Onneksi mun upea "taloäiti"oli suureksi avuksi ja nukuin pari yötä kampuksen "terveyskeskuksessa" omassa huoneessa täydellisessä hiljaisuudessa. 

Parin päivän rentoutuminen teki tehtävänsä, ja olinkin jo ihan fiiliksissä torstain ja perjantain Middle Eastern Conferencesta. Olen hiljattain kiinnostunut entistä enemmän Lähi-Idän kulttuurista, historiasta ja politiikasta, ja nämä pari päivää vain vahvistivat tätä intoa. Kirjoittelen tästä konferenssista lisää myöhemmin, kun saan ajatukset sanoiksi ja kuviksi.


Viime viikkojen aikana kirjoittamisesta on tullut henkireikä ja paras tapa rentoutua, ja kokosin tähän muutamia ajatuksia. 


Kaikesta stressistä ja valittamisesta huolimatta on ollut paljon kauniita hetkiä sekä kauniita kirjoituksia. Luetaan englannin tunnilla Oscar Wildeä, ja tutustuttiin myös herran rakkauskirjeisiin. Ne kertoivat sydänjuuria mutkistavasta tunnepalosta, ihmissuhteiden turbulenssista ja siitä, miten joskus rakkaus johdattaa umpikujaan. Niin ällöromanttista ja kuvottavaa, mutta samaan aikaan kummallisen kaunista sanaleikkiä.

Muutama päivä sitten join yksin pannullisen vaniljaesanssiteetä ja toivoin, että ajatuksiaan voisi hallita. Tajusin, että ihmisen pää toimii kuin rikkinäinen puhelin. Se menee helposti solmuun ja sekaisin, erityisesti näin kun on kaukana kotoa ja olo totta puhuen aika voimaton. Mutta kaikeksi onneksi mulla on tukiverkot niin kotikotona kuin tällä sumuisella saarellakin, ja imen niistä energiaa. 

Viime viikko oli meidän koulun Peace Councilin järjestämä Political Ideology Focus Week. Työpajat ja leffaillat ja muu hauska toivon mukaan herättivät ajatuksia, ja mä ainakin tykkäsin pukeutua feministiviolettiin ja kuunnella anarkistin argumentteja kapitalismin ja kestävän kehityksen monimutkaisesta suhteesta. Tästä kaikesta inspiroituneena mietin lehmiä, ja kuuntelen Seksi Pistooleja.


Vähän aikaa sitten skypettelin äidin ja isomummon kanssa. Leveä hymy levisi vanhoille kasvoille kun videokuva alkoi pyöriä, ja kiitin hiljaa teknologiaa. En tiedä miten pärjäisin, jos yhteydenpito olisi kirjeiden ja postikorttien varassa -- kirjahyllyllä on edelleen pari kirjekuorta, jotka kirjoitin Amsterdamissa, hups.

Kiittelin teknologiaa ja nykyajan helppoutta myös naputellessani sähköpostiviestejä armaille kansanedustajillemme koskien tulevaa äänestystä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Pidetään kaikki peukut ja varpaat pystyssä, että Suomi vihdoin ottaa tämän askeleen kohti tasavertaisuutta, eikä mun tarvitse enää tuijotella varpaitani kun joku silmät suurina taas ihmettelee että "I didn't know Finland was that... backward".

Kummallista miten voi tuntea kaikokaipuuta tuntemattomaan. Olen viimeaikoina miettinyt paljon ensi vuotta ja sitä, mistä oikein löydän itseni. Hain tosiaan jo syys-lokakuun vaihteessa Englantiin lukemaan lakia, ja sain vähän aikaa siten ensimmäisen "tarjoukseni" Exeterin yliopistosta. Siinä missä Devonin kauneus, mielenkiintoiset kurssit ja vaihtovuosi Euroopassa vetävät puoleensa, olen alkanut harkita myös hurjempia vaihtoehtoja: entä jos pitäisin välivuoden ja lähtisin vaikka Senegaliin? entä jos hakisin kouluun maahan, jossa en ole koskaan käynyt ja jonka kieltä en puhu? entä jos vain rikkoisin kaavan, ja tekisin jotain jännittävän pelottavaa? 

Mulla on periaate, että sitä voi tehdä tavallisesta poikkeavia valintoja, kunhan ne tekee siksi, että oikeasti haluaa, eikä tee siitä erilaisuudesta itseisarvoa. Yritän pitää tämän mielessä kuunnellessani lähes jokaisen minua ympäröivän ihmisen neuvoja ja vinkkejä siitä, miten elämässä pärjää ja minkälaisia valintoja pitää tehdä menestyäkseen. 

Kaiken jännittävän ja stressaavan keskelleä onni on sellaiset ystäviä, jotka nyökyttelevät niska naksuen olevansa samaa mieltä ja laittavat paperisen sateenvarjon kahvimukiin. Ja sellaiset, jotka lähettävät Facebookissa kissatarroja läpi yön ja sitten tulevat heti herättyään teepussien kanssa tarkistamaan, että kaikki on kunnossa ja olet edelleen onnellinen.